Kuningatar Elisabet: Odottamaton kutsumus

Englannin kuningatar Elisabet ei syntynyt hallitsemaan, mutta kristillinen vakaumus auttoi häntä sopeutumaan vaativaan rooliin.

Kuutisenkymmentä vuotta sitten nuori, hoikka nainen astui Westminster Abbeyyn Lontoossa valkoisessa puvussa, jota peitti punainen pitkä viitta. Viitan väri symboloi Kristuksen uhria ja sen kantajan omaa halua elää saman esimerkin mukaan. Nainen oli kuningatar Elisabet II, joka juhlallisen kruunajaisseremonian kuluessa lupasi käsi Raamatulla tehdä parhaansa hallitsijana ja pitää yllä kristillistä uskoa. Sen jälkeen arkkipiispa voiteli kuningattaren pään öljyllä ja asetti kruunun hänen päähänsä.

 

 

 Virallinen kruunajaiskuva

Yli tuhat vuotta vanha seremonia korosti sitä, että hallitsijan oli valinnut Jumala, jolle uusi kuningatar oli vastuussa tehtävänsä hoitamisesta. Elisabet tunsi sen todeksi omalla kohdallaan. Hän ei ollut syntynyt hallitsijaksi, mutta kun tehtävä oli osunut hänelle, hän otti sen vakavasti myös hengellisessä mielessä.

Elizabeth Alexandra Mary oli ollut syntyessään vuonna 1926 kolmas kruununperimysjärjestyksessä. Silloisen kuninkaan Yrjö V:n vanhimman pojan odotettiin avioituvan ja saavan lapsia, joista joku perisi kruunun aikanaan. Elisabetin tulo Ison-Britannian, Australian, Kanadan ja useiden muiden Kansainyhteisön maiden hallitsijaksi oli seurausta tapahtumista, joissa voi nähdä myös kohtalon puuttumisen peliin.

 3-vuotias prinsessa

Kun Elisabet oli kymmenvuotias, hänen setänsä, kuningas Edvard VIII päätti luopua asemastaan avioituakseen amerikkalaisen Wallis Simpsonin kanssa. Jälkeenpäin jotkut olivat kiitollisia siitä, että huvitteluun keskittyvän prinssin sijaan valtaistuimelle saatiin vaikeiksi sotavuosiksi Edvardin veli ja Elisabetin isä, tunnollinen Yorkin herttua Albert.

Elisabetin vanhemmilla oli ollut vain kaksi toivetta tyttärensä ja tämän sisaren Margaretin elämän suhteen: luoda heille mahdollisimman huoleton lapsuus ja ohjata heitä onnelliseen avioliittoon. Perheen elämä muuttui ratkaisevasti vallanvaihdoksen seurauksena. Elisabet joutui muuttamaan rauhallisesta kodistaan Windsorin puistossa kolkkoon Buckinghamin palatsiin. Kun hänelle selvisi, mikä häntä itseään odottaisi tulevaisuudessa, hänen kerrotaan alkaneen rukoilla, että vanhemmat saisivat vielä pojan, joka ohittaisi hänet kruununperimysjärjestyksessä.

Vanhemmille ei enää syntynyt muita lapsia ja Elisabet hyväksyi kohtalonsa kapinoimatta. Hän halusi seurata isänsä esimerkkiä ja omistaa elämänsä kansakunnan ja Kansainyhteisön hyväksi. Ujon, omissa oloissaan ja hevosten parissa viihtyvän Elisabetin oli opeteltava elämään jatkuvassa kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Hänen oli totuttava siihen, että hän oli aina tarkkailun ja huomion kohteena ja esimerkkinä muille.

 Rakkaat hevoset

Kun Elisabetin isä kuoli vuonna 1952, prinsessan mahdollisuudet omaan elämään päättyivät lopullisesti.  25-vuotias kuningatar pyysi radioidussa puheessaan ihmisiä rukoilemaan, että Jumala antaisi hänelle viisautta ja voimaa ja auttaisi häntä palvelemaan uskollisesti.

Elisabetin vastuuntuntoisuus ja järjestelmällisyys auttoivat häntä alkuun vaativassa tehtävässä. Hyvän muistinsa avulla hän pystyi omaksumaan nopeasti tarvittavat tiedot ja tunnistamaan tapaamansa ihmiset. Julkisuudessa hän on useimmiten antanut vaikutelman vakavasta ja pidättyvästä ihmisestä, mutta välillä joku kertoo toisesta, piilossa olevasta puolesta: naisesta , joka jaksaa pitkien tilaisuuksien täyttämän elämän nauramalla ja pilailemalla silloin, kun paikalla on vain perhettä tai lähimpiä avustajia, tai joka rupattelee niitä näitä taukoamatta, niin että muotokuvamaalaritkin hermostuvat.

Kuudenkymmenen hallitusvuoden aikana kuningattaren on pitänyt koettaa seurata aikaa ja silti säilyttää monarkian asema. Vaikka suhtautuminen kuninkaallisiin on vaihdellut, kuningatar Elisabet oli timanttiriemuvuotta viettäessään vuonna 2012 suositumpi kuin koskaan. Suuri yleisö arvostaa sitä, että muutosten keskellä on jotain pysyvää ja luotettavaa ja että kuningatar jaksaa edelleen osallistua vuosittain yli 400 tilaisuuteen. Aina arvokkaasti esiintyvä kuningatar on osoittautunut korvaamattomaksi kansakunnan symboliksi monilla ulkomaanmatkoilla.

 Windsorin puistossa oleva kappeli, jossa kuningatar osallistuu jumalanpalveluksiin

Kuningattaren omaan jaksamiseen ja lannistumattomuuteen on todennäköisesti vaikuttanut hänen kristillinen vakaumuksensa. Hänen lapsuuteensa kuului perinteinen anglikaanisuus, jossa arvostettiin Raamattua, rukouskirjaa ja säännöllistä kirkossakäyntiä. Kuningatar Elisabet on pitäytynyt näihin sekä yksityisessä että julkisessa elämässään. Julkisten juhlajumalanpalvelusten ohella hän käy kirkossa Windsorin puiston alueella, lapsuudenkotinsa yhteydessä olevassa yksityiskappelissa poissa uteliaiden katseilta. Elisabetin kerrotaan myös lukevan Raamattua ja käyttävän yhä rukouskirjaa, jonka hän sai lahjaksi arkkipiispalta ennen kruunajaisiaan.

Vaikka kuningatar ei periaatteessa puhu yksityisistä ajatuksistaan julkisuudessa, hän yllätti britit kymmenisen vuotta sitten kertomalla uskonsa merkityksestä perinteisessä joulupuheessaan. Hän sanoi koettavansa elää Kristuksen opetusten puitteissa ja vastuullisena Jumalan edessä. ”Olen, kuten niin monet teistä, saanut suurta lohtua vaikeina aikoina Kristuksen sanoista ja esimerkistä”, hän tunnusti. Puhe sai niin paljon myönteistä palautetta, että kuningatar on sen jälkeen sisällyttänyt puheisiinsa kristillisiä teemoja. Pari vuotta myöhemmin hän kertoi,miten usko ohjaa häntä hyvien ja huonojen aikojen läpi. ”Jokainen päivä on uusi alku. Tiedän, että ainoa tapa elää elämääni on yrittää tehdä sitä, mikä on oikein, katsoa asioita pitkällä tähtäimellä, antaa parhaani kaikessa, mitä päivä tuo mukanaan, ja luottaa Jumalaan. Kuten ne teistä, jotka saavat innoitusta omasta uskostaan, saan voimaa kristillisen evankeliumin toivon sanomasta”, hän sanoi.

Kuningatar Elisabetin elämään on sisältynyt sekä myötä- että vastatuulta. Nuorena filmitähtimäisen kaunis kuningatar oli koko maailman suosikki, joka sai englantilaiset haaveilemaan uudesta aikakaudesta. Elisabet ja Prinssi Philip muodostivat aluksi lapsiensa kanssa kiiltokuvamaisen ihanneperheen.

 Prinssi Philip, Andrew, Edward, kuningatar Elisabet, Charles ja Anne 60-luvulla

Kuusikymmentäluvulla uutuudenviehätys kuitenkin katosi. Monet alkoivat ajatella, että monarkia oli modernissa maailmassa aikansa elänyt instituutio ja että kuninkaallinen perhe tuli liian kalliiksi. Kielteisen mielikuvan muuttamiseksi kuningattaren roolista ja hänen perheestään tehtiin vuonna 1969 Royal Family –niminen elokuva. Se kasvatti kuningattaren suosiota, mutta käynnisti myös kohtalokkaan kehityksen. Ihmiset alkoivat janota lisää tietoa kuninkaallisten yksityiselämästä. Lehdistö, joka oli aikaisemmin itse sensuroinut kuninkaallisista julkaistavaa materiaalia, alkoi toteuttaa yleisön toiveita seuraamalla nuoremman sukupolven edesottamuksia. Kun Diana Spencer ja Sarah Ferguson tulivat kuvioihin mukaan, tiedotusvälineet alkoivat suhtautua kuninkaallisiin kuin viihdemaailman henkilöihin.

Vähitellen kuningatar Elisabetin ylläpitämä perinteinen kuva monarkiasta jäi nuorten kuninkaallisten edesottamusten ja avioliitto-ongelmien varjoon. Käsitys ihanneperheestä romuttui ja kuninkaallisten arvostus romahti. Kun prinsessa Diana kuoli vuonna 1997 kuningattaren oma suosio oli alimmillaan. Hänen tapansa toimia pidättyvästi ja traditioita noudattaen ei enää sopinutkaan vallitsevaan ajatteluun. Monet aavistelivat, että kuninkaalliset jäisivät pysyvästi paitsioon. Elisabetin hallituskauden 50-vuotisjuhlaa odotettiin vuonna 2002 sekavin tuntein: kiinnostaisiko se brittejä? Mutta tuuli oli taas kääntynyt, kuningattaren edustamaa perinnettä oli alettu arvostaa uudestaan ja juhlasta tuli menestys.

Kuningatar keväällä 2007

Kuningattaren puheiden kristillinen sisältö ei ole myöskään vähentänyt hänen suosiotaan. Monikulttuurisuuden keskellä muiden uskontojen edustajat arvostavat selkeitä uskonnollisia näkemyksiä, jotka kuningatar esittää rauhanomaisesti ja loukkaamatta ketään. Hän on myös anglikaanisen kirkon päänä korostanut sitä, että kirkko on ollut luomassa yhteiskuntaa, jossa on tilaa kaikille. Tunnetun päivälehden kolumnisti ei ole ehkä turhaan sanonutkaan, että kuningatar Elisabet on tänä päivänä eräs vaikuttavimmista uskonnollisista johtajista Brittein saarilla.

Eräässä joulupuheessaan kuningatar Elisabet puhui kristinuskoon keskeisesti kuuluvasta anteeksiannosta. Hän muistutti, että anteeksianto voi eheyttää rikkoutuneet perheet, palauttaa ystävyyden ja tuoda sovinnon jakaantuneisiin yhteisöihin. ”Juuri anteeksiannossa me voimme tuntea Jumalan rakkauden voiman”, hän sanoi. Vaikka kuningatar puhui tapansa mukaan hyvin muodollisesti, kuulijoista tuntui, että puheen sisältö ei ollut vain kaunopuheisuutta, vaan perustui hänen omaan kokemukseensa.

Kuudenkymmenen vuoden jälkeen kuningattaren olettaisi jo kaipaavan vetäytymistä julkisuudesta. Elisabetin ei kuitenkaan uskota luopuvan valtaistuimesta poikansa Charlesin hyväksi, koska hän katsoo kruunajaisvalansa velvoittavan häntä elämänsä loppuun asti. Todennäköisesti hän vain antaa useampia tehtäviä nuorempien hoidettavaksi. Monet britit eivät edes osaa tai uskalla kuvitella, millainen monarkia olisi ilman Elisabetia. He toivovat edelleen samaa kuin Westminster Abbeyyn vuonna 1953 kokoontuneet vieraat, jotka tervehtivät kruunattua hallitsijaansa huutamalla ”Kauan eläköön kuningatar Elisabet!”.

Lisää aiheesta:

Ian Bradley, God Save the Queen. The Spiritual Heart of the Monarchy

Andrew Marr, The Diamond Queen: Elizabeth II and Her People

Ben Pimlott, The Queen: Elizabeth II and the Monarchy

Sarah Bradford, Elizabeth: A Biography of Her Majesty the Queen

Artikkeli on suurin piirtein sama kuin Askel-lehdessä 6/2012 ilmestynyt juttuni.

Kuvat tekijänoikeuksista vapaita kuvia netistä.