C. S. Lewis: Ilon ja surun yllättämä

Narnia-sarjastaan tunnettu C. S. Lewis halusi puolustaa kristinuskoa, vaikka se haittasi hänen yliopistouraansa. Lewisin oma usko joutui  myös koetukselle, kun hänen myöhään solmittu avioliittonsa päättyi pian vaimon kuolemaan.

Marraskuussa 50 vuotta sitten maailma hätkähti presidentti John  F. Kennedyn väkivaltaista kuolemaa. Uutiset unohtivat kertoa, että samana päivänä oli kuollut myös toinen tunnettu mies, kirjailija C. S. Lewis. Nykyään C. S. Lewis muistetaan parhaiten Narnia-tarinoiden luojana, mutta omana aikanaan hän tuli tunnetuksi kirjoittajana, joka osasi selittää ja puolustaa perinteistä kristinuskoa tavallisille ihmisille kirkkokuntaan katsomatta. 

Lewis arveli itse, että hänet unohdettaisiin viiden vuoden sisällä kuolemastaan. Kiinnostus Lewisin kirjoja kohtaan virisi kuitenkin uudestaan ja niitä luetaan nyt enemmän kuin hänen elinaikanaan.Tuoreimman elämäkerran kirjoittaja Alister McGrath arvelee, että C. S. Lewisin suosioon on vaikuttanut se, että hän vetoaa sekä  järkeen, tunteisiin että mielikuvitukseen.

Nuorena Lewis oli haaveillut ryhtyvänsä runoilijaksi, mutta hänen varsinaiseksi urakseen muodostui kirjallisuuden tutkiminen ja opettaminen. Clive Staples Lewis syntyi Belfastissa, josta hän tuli Englantiin käydäkseen koulua sisäoppilaitoksissa äitinsä kuoleman jälkeen. Välit asianajajaisään muuttuivat vuosien kuluessa etäisiksi.  Lewis, joka tunnettiin nimellä Jack,  ja vanhempi veli Warner viettivät lapsina paljon aikaa lukemalla ja sepittämällä tarinoita omista mielikuvitusmaailmoistaan.  Warnie valitsi sotilasuran, mutta Jack tunsi vetoa vain kirjojen pariin.

Elämänsä loppupuolella kirjoittamassaan kirjassa Ilon yllättämä, C. S. Lewis kuvaa  vihaamiansa kouluvuosia Englannissa,  ulkopuolisuuden tunnettaan, mutta myös matkaansa kohti kristinuskoa. Hän rakasti luontoa ja vanhoja skandinaavisia taruja ja joskus nämä saivat hänet kokemaan häivähdyksiä toisesta todellisuudesta, johon hän huomasi kaipaavansa. Hän oli kuitenkin jo lapsena alkanut suhtautua kielteisesti kristinuskoon istuttuaan jumalanpalveluksissa kuuntelemassa protestanttisen isoisänsä saarnoja. Uskonnollisesti jakautuneessa  Belfastissa saarnat sisälsivät enemmän politiikkaa kuin uskoa.

Nuori Lewis päätyi kirjojen kautta ateistiksi ja vasta vähän yli 30-vuotiaana hän koki Jumalan lähestyvän häntä ja loksauttavan monet asiat kohdalleen hänen ajattelussaan.  Keskustelut hyvän ystävän J. R. R. Tolkienin kanssa ja G. K. Chestertonin kristinuskoa käsittelevä kirja  auttoivat häntä ensin tunnustamaan Jumalan olemassaolon ja pari vuotta myöhemmin omaksumaan kristinuskon. Hän alkoi käydä säännöllisesti anglikaanisen kirkon jumalanpalveluksissa. ”Uskon kristinuskoon niin kuin siihen, että aurinko on noussut: en ainoastaan siksi, että näen sen mutta siksi että sen valossa näen kaiken muun”, C. S. Lewis kuvasi uskoaan myöhemmin.

Lewisin kotikirkko Oxfordin liepeillä. Kuva kirjoittajan

Lewis pyrki opiskelemaan Oxfordin yliopistoon, mutta ei tahtonut päästä sinne heikon matematiikan taidon takia. Sitten  ensimmäinen maailmansota vei  Lewisin rintamalle. Palattuaan hän suoritti kolme tutkintoa ennen kuin hän sai toivomansa opetusviran yliopistosta. Koko opiskeluaikansa Lewis oli taloudellisesti riippuvainen isästään, jolle hän ei kuitenkaan kertonut koko totuutta siitä, mihin hän rahaa tarvitsi. Lewis oli nimittäin saanut itselleen toisen ja läheisemmän perheen.

Sodan alkaessa 18-vuotias Lewis oli luvannut irlantilaiselle ystävälleen huolehtia tämän äidistä, jos ystävä ei palaisi rintamalta. Jane Mooresta ja tämän yksitoistavuotiaasta  tyttärestä tuli nopeasti hyvin läheisiä Lewisille. Kun sotilasystävä kuoli ja Lewis itse haavoittui, sijaisperhe otti tärkeimmän paikan Lewisin elämässä.

Jane Moore ei ollut intellektuelli, mutta hän toi nuoren Lewisin elämään huolenpitoa ja turvallisuutta.  Kun rouva Moore, joka asui erossa miehestään,  asettui Oxfordiin, Lewis  asui hänen luonaan ainakin osan viikosta siitä huolimatta, että järjestely olisi paljastuttuaan voinut tuhota Lewisin yliopistouran. Vaikka Lewis puhui usein rouva Mooresta äitinään, on epäilty, että alkuvuosina kyse olisi ollut myös rakkaussuhteesta, mutta että myöhemmin Lewis ei olisi pitänyt oikeana jättää Jane Moorea ja tytärtä oman onnensa nojaan.  Kymmenisen vuotta myöhemmin Lewis, hänen veljensä ja rouva Moore ostivat yhdessä The Kilns-nimisen talon metsikköineen ja lampineen Oxfordin liepeiltä. Lewis viihtyi tässä kodissa kuolemaansa asti.

 

Lewisin koti on nykyään tutkijoiden käytössä. Kuva kirjoittajan

Ne jotka tiesivät Lewisin ”äidistä” olivat eri mieltä hänen vaikutuksestaan. Toiset katsoivat, että Lewis oli täysin rouva Mooren hypytettävänä ja että hänen työnsä kärsi. Toisten mielestä ystävällinen ja vieraanvarainen Jane Moore opetti  vain akateemisissa piireissä liikkunutta Lewisia ymmärtämään tavallisia ihmisiä ja heidän ajatteluaan ja sitä kautta ilmaisemaan ajatuksiaan selkeästi suurelle yleisölle.

Lewisin matka maineeseen alkoi toisen maailmansodan aikana. Pyynnöstä kirjoitettu Kärsimyksen ongelma, joka ilmestyi vuonna 1940, oli päätynyt BBC:n uskonnollisista ohjelmista vastaavan henkilön käsiin. BBC oli etsimässä puhujaa radio-ohjelmiin, jotka tukisivat sota-aikana kansakunnan  moraalista selkärankaa. Puhujaksi haluttiin henkilö, joka osaisi esittää asioita selkeästi eikä kuuluisi mihinkään kristilliseen kuppikuntaan.  Lewisin kristinuskoon johdattavat puheet  saavuttivat suuren suosion ja ne koottiin myöhemmin kirjaksi Tätä on kristinusko. Lewis niitti pian myös kansainvälistä mainetta kirjallaan Paholaisen kirjeopisto, jonka satiiriset tarinat hän kirjoitti nopeasti saatuaan idean pitkäveteisen saarnan aikana. Päähenkilönä on vanhempi demoni, joka neuvoo veljenpoikaansa johtamaan vastakääntynyttä kristittyä harhaan.

Suosiolla oli myös kääntöpuolensa.  Teologit eivät olleet ihastuneita siitä, että maallikkoa pidettiin merkittävänä kristinuskon äänenä. Oxfordin yliopistossa taas ei katsottu mitenkään hyvällä, että Lewis puhui ja kirjoitti jatkuvasti kristillisistä aiheista. Vaikka Lewis oli julkaissut arvostettuja akateemisia tutkimuksia, yliopistoura ei edennyt.  Kolmenkymmenen työvuoden jälkeen hän siirtyi professoriksi Cambridgen yliopistoon, jonne hän matkusti joka viikko Oxfordista.

Lewisin entisen työhuoneen ikkunat on merkitty punaisin kukkasin Oxfordissa. Kuva kirjoittajan

Myös kotielämä alkoi tulla vaikeammaksi. Ikääntyvä Jane Moore kärsi dementiasta eikä saman katon alla muuttaneesta  Warnie-veljestä ollut alkoholismin takia yhtä paljon apua kuin ennen. Kun Lewis ei päässyt enää tapansa mukaan lomille Irlantiin, hän ei tahtonut toipua omista terveysongelmistaan. Lewis  pakeni nyt lapsuutensa mielikuvitusmaailmaan ja alkoi kirjoittaa Narnia-sarjan ensimmäistä kirjaa.

Lewisin ajatus kirjoittaa lastenkirja oli herättänyt hänen tutuissaan hilpeyttä ja kummastusta. Lewis ei ollut koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi lasten parissa, mutta hän oli saanut näihin hiukan tuntumaa, kun rouva Moore oli majoittanut evakuoituja koulutyttöjä toisen maailmansodan aikana. Alku ei ollut lupaava. Kustantaja ei ollut varma, vetoaisiko tarina lukijoihin ja pelkäsi, että se voisi vahingoittaa Lewisin mainetta.  J. R. R. Tolkien piti sitä erilaisten myyttien sekasotkuna.  Kun Velho ja leijona ilmestyi vuonna 1950, kirja-arvostelijat suhtautuivat siihen varauksella, mutta lapset ottivat sen vastaan innostuneesti. Narnian maailmasta syntyi lopulta kaikkiaan seitsemän kirjaa. Lewisin tarkoituksena ei ollut, että lapset huomaisivat taustalla olevaa kristillistä maailmankuvaa, mutta hän halusi heidän omaksuvan tarinoista sellaista ajattelua, jonka he tunnistaisivat myöhemmin elämässään tullessaan kosketuksiin kristinuskon kanssa.

Vaikka elämä alkoi helpottua rouva Mooren kuoltua, ystävät saivat pian uuden syyn huolestua C. S. Lewisin puolesta. Amerikasta oli ilmestynyt Lewisia kuusitoista vuotta  nuorempi nainen, kirjailija Joy Davidman, joka tunsi löytäneensä Lewisissä sukulaissielun ja halusi lähempää tuttavuutta. Lewis nautti älykkään ja suorapuheisen naisen ystävyydestä ja  auttoi eronnutta Davidmania ja tämän kahta poikaa taloudellisesti . Neljä vuotta ensitapaamisen jälkeen he solmivat siviiliavioliiton, kun Davidman ei saanut oleskelulupaansa uusittua. Lewis ei pitänyt sitä oikeana avioliittona ja jatkoi poikamieselämäänsä kertomatta asiasta edes ystävilleen.  Rakkaus alkoi Lewisin puolelta tulla kuvaan vasta kun Joylla todettiin syöpä. Kun Lewis näytti olevan menettämässä Joyn, hän taivutti tutun papin vihkimään  heidät kristilliseen avioliittoon ja rukoilemaan parantumista.

Lewis ehti olla naimisissa vain muutaman vuoden ennen kuin hänen vaimonsa kuoli syöpään

 

Rukoukseen tuntui tulevan vastaus, sillä Joy Davidman alkoi toipua. Pariskunta asui yhdessä Lewisin talossa kolme onnellista vuotta ennen kuin syöpä palasi. Davidmanin avulla Lewis löysi vielä inspiraation muutamaan kirjaan. Näihin kuuluivat romaani Kasvoista kasvoihin ja Neljä rakkautta, joka tutkii rakkauden eri lajeja.

Vaimon kuolema sysäsi Lewisin tilaan, jossa hänen uskonsa joutui koetukselle. Kärsimyksen ongelmaa aikaisemmin rauhallisesti analysoinut Lewis joutui oman tunnemyrskynsä keskellä kysymään, oliko Jumala vaikeneva sadisti.  Hän alkoi käsitellä tunteitaan kirjoittamalla ja mietteet julkaistiin kirjana Muistiinpanoja surun ajalta. Se ilmestyi aluksi salanimellä, ja jotkut hänen ystävistään suosittelivatkin kirjaa Lewisille itselleen avuksi suruun.

C. S. Lewis ei elänyt kuin muutaman vuoden tämän jälkeen. Hän jatkoi kirjoittamista, mutta hänen terveytensä petti ja hän joutui jättämään työnsä.  Vain viikkoa ennen 65_­-vuotispäiväänsä kuollut Lewis haudattiin marraskuisena aamuna pienen ystäväjoukon saattamana kotikirkon hautausmaalle. Warnie ei kestänyt tulla paikalle, mutta hän valitsi hautakiveen Shakespearen tekstin, joka oli ollut lapsuudenkodin seinäkalenterissa heidän äitinsä kuolinpäivänä: Men must endure their going hence - täältä lähtö pitää kestää.

C S Lewis on haudattu samaan hautaan veljensä kanssa. Lewisin vaimo Joy halusi tuhkahautauksen. Kuva kirjoittajan.

Lewis itse oli päätynyt pitämään kuolemaa myönteisempänä tapahtumana. Vain paria kuukautta ennen kuolemaansa hän oli verrannut ihmistä mullassa olevaan siemeneen, joka odottaa tullakseen esiin kukkana nykyistä todellisempaan maailmaan Puutarhurin määräämänä aikana. ”Koko nykyinen elämä sieltä käsin katsottuna tulee näyttämään vain puolinukuksissa olemiselta”, hän kirjoitti pitämättä omia saavutuksiaan kovin suuressa arvossa.

 

Lewisin vakiintunut paikka kotikirkossa on merkitty pienellä laatalla. Kuva kirjoittajan

 

Samansisätöinen artikkelini on ilmestynyt myös Askel-lehdessä lokakuussa 2013

Neiti Marplen salaisuus

Englantilainen ikäneito, joka ratkoo murhia paremmin kuin miespuoliset rikospoliisit, on ollut suosittu 1930-luvulta asti. Mikä on neiti Marplen salaisuus?

Pienessä maalaiskylässä asuva, virkeä ja valpas Jane Marple ei ollut alunperin tarkoitettu pysyväksi henkilöksi Agatha Christien dekkareihin. Kahden ensimmäisen neiti Marple-kirjan väliin jäi myös toistakymmentä vuotta. Alun hitaudesta huolimatta neiti Marple on ikuistunut dekkareiden historiaan eräänä pidetyimmistä murhamysteereiden selvittäjistä.

Neiti Marplen hahmon syntyessä Agatha Christietä ei vielä ajateltu ”murhamammana”. Hän oli vasta kolmissakymmenissä oleva nainen, jonka lupaavasti alkanutta kirjailijanuraa varjosti avioliiton hajoaminen. Ensimmäinen tarina, jossa neiti Marple oli mukana, julkaistiin lehdessä 1926, samana vuonna kuin Christien aviomies ilmoitti jättävänsä hänet rakastuttuaan toiseen naiseen. Avioeron jälkeen Agatha Christie asui pari vuotta kahdestaan tyttärensä kanssa kunnes hän avioitui itseään nuoremman arkeologin kanssa.

Christie kirjailijanuransa alkupuolella

 

Vaikeitten vuosien  on arveltu vaikuttaneen siihen, että Agatha Christie loi henkilön, joka selviää elämässä omien kykyjensä ja periaatteidensa varassa.  Christie kasvoi voimakkaiden naisten ympäröimänä, ja kirjoittamalla neiti Marplesta hän saattoi myös palata maailmaan, jossa vanhempien naisten kokemus ja viisaus toi turvallisuutta. Paha saa siellä palkkansa ja elämä voi palata tragedian jälkeen normaaliin uomiinsa.

Neiti Marple alkoi hahmottua Christien mielessä vähitellen. Jane Marplessa on joitakin piirteitä Christien isoäidistä ja tämän ystävistä, mutta myös muista vanhemmista naisista, joita hän oli tavannut lapsuuden kesinä eri maalaiskylissä. Christien vuonna 1926 ilmestyneessä kirjassa Roger Ackroydin murha Caroline Sheppard on neiti Marplen kaltainen vanhempi nainen, jonka intuitio ja kyky kerätä tietoa saa kiitosta kirjan etsivältä, Hercule Poirot’lta.  Kun kirjasta tehtiin näytelmäsovitus, hahmo vaihdettiin kuitenkin nuoreen naiseen. Närkästynyt Christie päätti antaa  vanhemmalle naiselle äänen – ja onnistui siinä paremmin kuin hän oli osannut kuvitella.

Christie harmitteli myöhemmin, että hän ei ollut aavistanut kuinka kauan neiti Marple eläisi ja että hahmo oli  sen vuoksi ”syntynyt” liian vanhana.  Neiti Marple ei vanhenekaan samaan tahtiin muun maailman kanssa ja saavuttaa lopulta noin 80 vuoden iän, vaikka kun Neiti Marplen viimeinen juttu ilmestyi, hänen olisi pitänyt olla jo yli 100-vuotias.

 

Neiti Marplen ensiesiintyminen

Ensimmäisissä kertomuksissa  Jane Marple muistutti ulkonäöltään leskikuningatar Viktoriaa. Hän pukeutuu pitkään mustaan leninkiin ja hänen harmaita hiuksiaan peittää pitsimyssy.  Murha maalaiskylässä-kirjassa vuonna 1930 neiti Marple näyttäytyi nuorempana, ehkä noin 60-vuotiaana. Salaperäiset rukiinjyvät-kirjassa vuonna 1953 neiti Marple pukeutuu edelleen vanhanaikaisesti, mutta nyt tutuksi tulleeseen tweedkuosiseen takkiin ja hameeseen. Ensimmäisessä dekkarissa neiti Marple ei ole myöskään  persoonaltaan yhtä miellyttävä ja herttainen kuin myöhemmissä kirjoissa. Hän on juoruiluun taipuvainen, teräväkielinen nainen, josta hänen kotikylänsä St Mary Meadin asukkaat saavat välillä tarpeekseen.

Christien idea vanhemmasta naisesta, jonka ajatuksia kannattaisi kuunnella ja jolla on tarpeeksi terävä pää rikosten selvittämiseen, oli epätavallinen.  Naimattomien tai leskeksi jääneiden naisten elämää pidettiin helposti hyödyttömänä, vaikka samaan aikaan naisille oli avautumassa uusia mahdollisuuksia osallistua työelämään ja vaikuttaa politiikkaan.  Agatha Christien kirjoista näkyy, että hän oli perillä eri-ikäisten naimattomien naisten olosuhteista ja kohtaloista. Neiti Marplekaan ei välty ennakkoasenteilta. Christie antaa hänen kokea välinpitämättömyyttä ja jopa halveksuntaa. Agatha Christie osoittaa kuitenkin neiti Marplen kautta, että muiden mielestä melko mitätön vanhenevan naisen elämä voi olla merkityksellistä.  Samaan aikaan ilmestyneissä toisten kirjoittajien dekkareissa naiset ratkovat rikoksia jonkun miehen avustajana, mutta Christie antaa neiti Marplen toimia itsenäisesti ja selvittää tapaukset paremmin kuin miespuoliset rikostutkimuksen ammattilaiset.  

Neiti Marple ei kuitenkaan tavoittele tunnustusta tai asemaa. Hän pysyttelee omalla vakiintuneella paikallaan yhteisössä ja tekee yhteistyötä niidenkin kanssa, jotka eivät ensi alkuun arvosta häntä. Agatha Christien Marple ei ole muutosta tavoitteleva feministi, vaan hän toimii itse asiassa puolustaakseen monia perinteisiä arvoja.  Kirjoissa näkyy kristillinen maailmankuva, jonka Christie oli omaksunut lapsena lastenhoitajan vaikutuksesta. Christie kuvasi dekkareissaan myös okkultismista ja mystiikasta kiinnostuneita ihmisiä, mutta tähän on todennäköisesti vaikuttanut hänen äitinsä kokeilut yliluonnollisten voimien kanssa ja arkeologisilla kaivauksilla muissa kulttuureissa vietetty aika.

Agatha Christie Syyriassa arkeologimiehensä kanssa

Neiti Marplen idylliseltä vaikuttavassa kotikylässäkään ei vältytä hyvän ja pahan kamppailulta. Ihmiset ovat kaikki tavalla tai toisella vajavaisia ja langenneita. Kirjoissa näkyy myös Christien ajatus siitä, että elämä on Jumalalta saatu lahja. Kun ihmisessä vaikuttava paha saa hänet riistämään toisen ihmisen hengen, neiti Marple toimii oikeuden ja totuuden välikappaleena niin että syyllinen paljastuu. Vaikka suurin osa hänen toimintaansa on melko vähäeleistä tarkkailua, Jane Marple puuttuu tarvittaessa asioiden kulkuun. ”Meitä ei ole laitettu tähän maailmaan siksi, että välttäisimme vaaraa, kun kyseessä on lähimmäisemme elämä”, hän sanoo kirjassa Syyttävä sormi.

Neiti Marplen  yöpöydältä löytyy sama hartauskirja, Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta, jota Agatha Christie itsekin piti vuoteensa vieressä. Neiti Marple osallistuu myös seurakunnan toimintaan ja rukoilee vaikeissa tilanteissa. Hänen kristillinen vaelluksensa ei  kuitenkaan toteudu puheissa vaan käytännön tekoina ja asettamalla muiden tarpeet omien edelle.

Mikä sitten on neiti Marplen onnistumisen salaisuus? Vaikka  hän on asunut melkein koko ikänsä samassa St Mary Meadin kylässä, hän on valppaana ja muista kiinnostuneena ihmisenä oppinut ehkä enemmän kuin ne,  joiden vaiheet ovat olleet värikkäämpiä. ”Luuletteko, että koska olen asunut täällä syrjässä, minulla ei ole ollut kovin mielenkiintoisia kokemuksia? Mutta ihmisluonto on melko sama joka paikassa, ja tietysti minulla on ollut mahdollisuus havainnoida sitä läheltä”, neiti Marple selittää epäluuloisille. Hän ei ole sen vuoksi helposti harhautettavissa. Jane Marple suhtautuu ihmisiin ystävällisesti ja hyväksyvästi, mutta tietää heidät heikoiksi ja epäluotettaviksi.

Julia McKenzie on tuorein televisiosarjojen neiti Marple

 

Neiti Marple ilmaantuu paikalle usein vasta, kun rikoksen tutkiminen on jo käynnistynyt, ja seuraa tilannetta sivusta, kunnes hänelle selviää, mitä oikeastaan on tapahtunut. Ratkaistessaan murhamysteereitä hän käyttää hyväkseen ihmisten ennakkokäsityksiä itsestään. Hän esittää vanhaa höppänää silloin, kun siitä on etua, tai näyttää keskittyvän kutomiseen, kun hän  tosiasiassa seuraa ihmisten puheita ja käytöstä.  Joskus hän näyttää juoruilevan, vaikka onkin johdattamassa toisia puhumaan sivu suun. Kotikylän kirkkoherra tuntee neiti Marplen sen verran hyvin, että hän pitää jopa tämän puutarhaa vaarallisena paikkana, sillä puutarhanhoidon ja lintuharrastuksen varjolla neiti Marple pysyy kärryillä lähiympäristön tapahtumista.  ”Hän pystyy kertomaan mitä olisi saattanut tapahtua ja mitä olisi pitänyt tapahtua ja jopa mitä itse asiassa tapahtui. Ja hän osaa sanoa, miksi niin tapahtui”, neiti Marplen hyvin tunteva mies kuvaa häntä Scotland Yardin etsivälle.

Vaikka Christie antoi neiti Marplelle epätavallisen kutsumuksen, tämän elämä heijastaa myös vanhemman ihmisen arkisempaa kokemusta. Kun neiti Marple ei ole seuraamassa rikoksen selvittelyä, hänen päivänsä kuluvat melko rutiininomaisesti. Hän kärsii vanhetessaan kaikenlaisista kivuista ja säryistä ja kokee myös yksinäisyyttä siinä mielessä, että kukaan sellainen, joka muistaisi hänet lapsena tai nuorena, ei ole enää elossa. Hän on pienituloinen, eikä voisi matkustella ilman veljenpoikansa Raymondin apua tai ystäviensä vieraanvaraisuutta.

Agatha Christie piti lopulta Jane Marplesta enemmän kuin toisesta kuuluisasta luomuksestaan Hercule Poirot’sta, mutta neiti Marple ei esiinny yhtä monessa dekkarissa. Koska Poirot oli varsinainen etsivä, hänet oli helpompi nivoa mihin tahansa juoneen.  Jane Marple auttaa silti ratkaisemaan rikoksia kaikenkaikkiaan 12 romaanissa ja 20 kertomuksessa. 

Neiti Marplen suosio on johtanut moniin elokuviin ja televisiosarjoihin. Päähenkilöä ovat esittäneet erityyppiset naiset, mutta Agatha Christiellä oli oma suosikkinsa. Hän toivoi nähtyään englantilaisen näyttelijän Joan Hicksonin, että tämä voisi joskus esittää neiti Marplea.  Kahdeksan vuotta Christien kuoleman jälkeen  BBC toteutti  - Christien toiveesta tietämättä -  sarjan, jossa hillitty ja hoikanpuoleinen  Hickson oli pääosassa. Sarjan kahtatoista jaksoa ja Hicksonin hahmoa pidetään edelleen kaikkein uskollisimpina alkuperäisille tarinoille.

Joan Hickson neiti Marplena

Uusi vuosisata on tuonut televisioon toisenlaista tulkintaa neiti Marplesta ja Christien tarinoista. Juonia, syyllisiä ja motiiveja on muutettu ja joukkoon on lisätty nykyajan kysymyksiä. Katsojan ei enää uskota vakuuttuvan siitä, että neiti Marplen kyky nähdä pintaa syvemmälle olisi kehittynyt hänen vähätapahtumaisen elämänsä  seurauksena, ja jaksoissa vihjataan mielenkiintoisempaan menneisyyteen. Pari vuotta sitten uutiset kertoivat Disneyn aikovan luoda oman versionsa, jossa päähenkilö olisi paljon nuorempi nainen. Neiti Marplen uskolliset ihailijat kauhistuivat. Nuori nainen ei voisi millään olla oppinut käyttämään neiti Marplen keinoja ratkaista rikoksia.

Ehkä neiti Marplen perimmäinen salaisuus onkin se, että kaikesta nuoruuden ihannoimisesta huolimatta vielä nykyäänkin on lohdullista uskoa, että iän karttuminen tuo mukanaan viisautta selvittää ongelmatilanteita. Moni varmaan kaipaisi omaan elämäänsä myös Jane Marplen kaltaista tyyntä ja herttaista täti-ihmistä, jonka kokemus kertoo, että hyvä voittaa aina lopulta.

Lisää aiheesta:

Agatha Christie, An Autobiography. HarperCollins

Laura Thompson, Agatha Christie. An English Mystery. Headline Review 2008

Marion Shaw & Sabine Vanacker, Reflecting on Miss Marple. Routledge 1991
Anne Hart, Agatha Christie’s Miss Marple. The Life and Times of Miss Jane Marple. HarperCollins 1997
Nick Baldock, The Christian World of Agatha Christie (artikkeli julkaistu verkossa www.firstthings.com)

Pääpiirteissään sama artikkeli ilmestyi Askel-lehdessä maaliskuussa 2013

Cicely Saunders: Saattohoidon pioneeri

Saattohoidon pioneeri Cicely Saunders oppi tuntemaan kuolevien potilaiden tarpeet rakkauden kautta

Kun vastavalmistunut 29-vuotias sosiaalihoitaja Cicely Saunders aloitti työnsä lontoolaisessa sairaalassa syksyllä 1948, hän tapasi potilaan, joka vaikutti ratkaisevasti hänen elämänsä suuntaan. Syöpään kuolemassa oleva neljäkymmenvuotias puolanjuutalainen David Tasma tunsi, että hänen elämänsä oli valunut hukkaan.

Cicely alkoi käydä katsomassa häntä säännöllisesti. He keskustelivat sekä hengellisistä asioista että siitä, miten kuolevia potilaita pitäisi hoitaa. Vaikka he tapasivat vain parikymmentä kertaa, ystävyys kehittyi rakkaudeksi. Ennen kuolemaansa David uskoi, että hänen elämällään oli sittenkin ollut tarkoitus, koska Cicely oli alkanut ajatella, että hänen pitäisi omistaa elämänsä kuolevien potilaiden hoitamiseen. Cicelyn yllätykseksi David Tasma jätti hänelle testamentissaan 500 puntaa ja toivoi voivansa olla ikkuna Cicelyn tulevassa hoitokodissa. Kumpikaan ei silti aavistanut, että kymmeniä vuosia myöhemmin Cicely tulisi tunnetuksi palliatiivisen hoidon pioneerina ympäri maailmaa.

 Saattohoitokodin ikkunalaudan laatta David Tasman muistoksi

 

Cicely oli lähtöisin varakkaasta perheestä. Hänen elämäänsä varjostivat kuitenkin ristiriidat vanhempien välillä ja ongelmallinen suhde äitiin. Cicely oli älykäs ja innostunut väittelemään isänsä kanssa, mutta hän oli arka kodin ulkopuolella. Pitkänä ja isokokoisena hän tunsi itsensä usein rumaksi ankanpoikaseksi muitten tyttöjen rinnalla.

Cicely opiskeli aluksi politiikkaa, filosofiaa ja taloustieteitä ja ajatteli löytävänsä työtä jonkun poliitikon sihteerinä, mutta toinen maailmansota muutti hänen suunnitelmansa. Suorittaessaan Punaisen Ristin kotisairaanhoidon kurssia hän huomasi olevansa omassa elementissään ja lähti kouluttautumaan sairaanhoitajaksi. Cicelyn selkä ei hänen surukseen kestänyt raskasta työtä osastoilla ja hänen oli luovuttava unelma-ammatistaan valmistuttuaan. Hän halusi silti tehdä käytännönläheistä työtä potilaiden parissa ja palasi opiskelemaan sosiaalihoitajaksi.

Joitakin vuosia aikaisemmin Cicely oli alkanut kiinnostua uskonnosta. Vaikka hänen kotinsa ei ollut uskonnollinen, Cicely oli käynyt rippikoulun. Lukioikäisenä hän päätti silti olla ateisti. Myöhemmin C.S. Lewisin ajatukset herättivät hänen kiinnostuksensa uudestaan ja vähitellen Cicely alkoi toivoa, että pään tiedon ohella hän voisi tuntea uskon sydämessään.

Kun joukko Cicelyn kristittyjä ystäviä lähti lomamatkalle, jonka aikana oli tarkoitus lukea Raamattua ja rukoilla, Cicely kutsui itsensä näiden kauhuksi mukaan. Ystävät pelkäsivät, että Cicely ei sietäisi heidän tapaansa ilmaista uskoaan. Aluksi Cicely oli kyyninen, haastava ja kapinallinen. Vähitellen hän kuitenkin alkoi arvostaa ystävien vahvaa sitoutumista vakaumukseensa. Eräänä päivänä Cicely koki voimakkaasti Jumalan sanovan, ettei Cicelyn itsensä tarvinnut yrittää mitään, sillä Jumala oli jo tehnyt kaiken,. Cicely tunsi vihdoinkin Jumalan rakkauden sydämessään.

Palattuaan lomalta Cicely oli täynnä intoa ja alkoi osallistua monenlaiseen kristilliseen toimintaan. Sosiaalihoitajan koulutuksen kahtena viimeisenä vuonna hän alkoi rukoilla, että Jumala näyttäisi hänelle, minkälaisella palvelutyöllä hän voisi osoittaa kiitollisuuttaan. David Tasman tapaaminen näytti tuovan vastauksen näihin rukouksiin. Miehen fyysinen ja henkinen tuska ja hänen tunteensa siitä, että hänet oli hylätty kuolemaan, paljastivat Cicelylle monien muidenkin kuolevien tarpeet.

Davidin kuoleman jälkeen Cicely alkoi auttaa iltaisin vapaaehtoisena asuntonsa lähellä olevassa pienessä yksityisessä sairaskodissa, jossa hoidettiin kuolevia potilaita. Hän huomasi olevansa tekemässä sitä, mikä oli hänen sydäntään lähellä. Cicely alkoi harkita palaamista sairaanhoitajaksi vähemmän rasittaviin iltavuoroihin, mutta tuttu lääkäri ehdotti hänelle toista vaihtoehtoa. Jos Cicely halusi parantaa kuolevien potilaiden hoitoa, hänen pitäisi lukea lääkäriksi voidakseen muuttaa vallitsevia asenteita ja käytäntöjä. Niinpä Cicelystä tuli taas 33-vuotiaana opiskelija, joka vaikeuksista huolimatta valmistui uuteen ammattiin kuusi vuotta myöhemmin.

Cicelyn isä kuuli sattumalta apurahasta, jonka avulla Cicely ryhtyi valmistuttaan tutkimaan kuolevien kivunlievitystä. Sairaskodin vapaaehtoistyössä hän oli tutustunut menetelmään, joka ei ollut käytössä muualla: kipulääkettä annettiin potilaille säännöllisesti eikä vain tarpeen mukaan. Cicely huomasi, miten sen avulla kivun onnistunut hoito vaikutti myönteisesti myös potilaan mielentilaan. Hän alkoi tutkia menetelmän vaikutusta toisessa yksityisessä sairaskodissa eri lääkkeillä. Tulokset olivat erinomaisia.

Cicely Saunders alkoi nähdä, että kuolevien potilaiden viime vaiheista saattoi tulla hyvällä hoidolla tärkeä ja täysipainoinen osa elämänkaarta, sovinnon ja jopa täyttymyksen aika. Tämä näytti lohduttavan myös potilaitten omaisia. Cicely halusi yhä enemmän olla luomassa ympäristöä, joka voisi tarjota hyvää hoitoa, kodinomaisen ilmapiirin ja tukea sekä potilaalle että omaisille.

Kymmenisen vuotta David Tasman kuoleman jälkeen Cicelystä oli alkanut tuntua, että hänen oli ryhdyttävä toteuttamaan näkyään käytännössä. Laadittuaan alustavan suunnitelman syöpään kuoleville tarkoitetusta kodista, Cicely rukoili, että Jumala johdattaisi hankkeen taakse oikeat ihmiset. Näitä alkoikin löytyä sekä lääketieteen että anglikaanisen kirkon piiristä. Cicelyn näkyyn kuului myös potilaiden hengellinen hoito. Hän päätyi siihen, että saattohoitokotiin rakennettaisiin kappeli ja osastoilla voitaisiin myös rukoilla. Koti olisi silti avoinna kaikille potilaille vakaumukseen katsomatta.

Kaikkien suunnitelmien keskellä 42-vuotias Cicely rakastui toistamiseen. Hän tapasi työssään puolalaisen kuolevan potilaan, jonka usko ja lempeys oli tehnyt vaikutuksen koko henkilökuntaan. Antoni Michniewicz oli jäänyt leskeksi neljä vuotta aikaisemmin, mutta hänen aikuinen tyttärensä kävi tapaamassa häntä osastolla säännöllisesti. Eräänä päivänä kun Cicely onnitteli tytärtä opiskelusuorituksista, tämä paljasti, että isä oli rakastunut lääkäriinsä.

Cicely alkoi käydä keskustelemassa Antonin kanssa useammin. Hän ei ollut koskaan ollut vastaavanlaisen rakkauden ja ihailun kohteena ja huomasi itsekin rakastuvansa. Lääkärin roolissaan hän saattoi vain pitää Antonia kädestä ja koettaa keskustella hiljaisesti osastolla, jossa oli monia kuulijoita.

Cicely tiesi,että aikaa ei ollut paljon. Aluksi he toivoivat ihmeparantumista, mutta kun miehen tila huononi, he löysivät lohtua siitä, että he olisivat kaikesta huolimatta yhdessä Kristuksen kautta. Kolmen viikon kuluttua Antoni kuoli. Cicely oli melkein häpeissään siitä, että näin lyhyt ihmissuhde ja sen loppuminen vaikutti häneen syvästi, mutta hyvä ystävä auttoi häntä näkemään, että kohtaaminen oli ollut lyhyydestään huolimatta merkittävä. Cicelyn suruun sekoittui kiitollisuus siitä, että hän oli voinut rakastaa ja saada rakkautta. Antonin kautta Cicely oli saanut vahvistuksen siitä, että kuolemaakin edeltävät viikot voivat olla merkityksellisiä. Hän oli myös saanut itse kokea, miten tärkeää läheisten ja potilaitten vuorovaikutus oli ja miten kummatkin olivat antavina ja saavina osapuolina.

Cicelyn isä kuoli pian tämän jälkeen ja Cicely kamppaili uskostaan huolimatta seuraavat vuodet surun ja sisäisen kärsimyksen kanssa. Ulkoisesti hän toimi silti aktiivisesti toteuttaakseen näkyään. Psalmin 37 sanat ”Anna tiesi Herran haltuun,turvaa häneen.Hän pitää sinusta huolen!” rohkaisivat häntä eteenpäin. Cicely kokosi lisää tukijoita ja varoja saattohoitokodin rakentamiseksi. Kodille löytyi tontti Lontoon eteläpuolelta ja St Christopher’s Hospice valmistui ja otettiin käyttöön kuusi vuotta myöhemmin vuonna 1967. Cicely ei ollut unohtanut David Tasman osuutta: eteisaulan ikkunalautaan kiinnitettiin laatta hänen lahjansa muistoksi.

St Christopher's Hospice. Kuva: Wikipedia/Stephen Graven

Cicely Saundersin persoonallisuus oli osoittautunut sopivaksi pioneerityöhön: hän oli rohkea, voimakas ja peräänantamaton. Cicelyn johdolla St Christopher’s Hospice alkoi vaikuttaa palliatiivisen hoidon kehittymiseen ympäri maailmaa. Saattohoitokoti laajeni kehittyen tutkimus- ja opetuskeskukseksi, ja Cicely Saundersista tuli suosittu puhuja ja kirjoittaja sekä kotimaassaan että ulkomailla. Myöhemmin hän vastaanotti monia kunnianosoituksia ja palkintoja, joita hän käytti palliatiivisen hoidon edistämiseen ja eutanasian vastustamiseen. Cicelystä tuli Dame Cicely Saunders, ja hänelle myönnettiin Templeton-palkinto vuonna 1981.

Elämänsä loppupuolella Cicely Saunders sai kokea lopulta myös henkilökohtaista onnea. Kolme vuotta Antonin kuoleman jälkeen hän tutustui yllättävällä tavalla kolmanteen merkittävään puolalaiseen mieheen elämässään. Cicely näki taidegallerian ikkunassa modernin ristiinnaulitsemista kuvaavan maalauksen, josta hän kiinnostui, ja hän osti galleriasta saman taiteilijan toisen taulun saattohoidokodin kappelin seinälle. Jälkeenpäin hän kirjoitti taiteilijalle kiitoskirjeen, joka käynnisti heidän ystävyytensä. Marian Bohusz-Szyszko, joka oli Cicelyn tavoin voimakas ja itsenäisyyttä arvostava persoona, oli asunut Lontoossa parikymmentä vuotta ja johti pientä taidekoulua. Hän eli erossa Puolassa asuvasta vaimostaan, mutta ei katolilaisena voinut ajatella avioliittoa Cicelyn kanssa vaimon eläessä. Hän kosi vasta seitsemäntoista vuotta myöhemmin, kun Cicely oli 61-vuotias ja hän itse 79. Onnellinen avioliitto kesti viisitoista vuotta Marianin kuolemaan asti.

Cicely Saunders oli itse joskus sanonut toivovansa kuolemaa, joka antaisi aikaa pohdintaan ja käytännöllisten ja hengellisten asioitten järjestämiseen. Hänen toiveensa toteutui, sillä sairastuttuaan syöpään hän oli potilaana omassa saattohoitokodissaan. Dame Cicely Saunders ehti nähdä muotokuvansa paljastamisen National Portrait Galleryssä ennenkuin hän kuoli 87-vuotiaana kymmenen vuotta miehensä jälkeen vuonna 2005.

Lisää Cicely Saundersin elämästä:

Shirley du Boulay. Cicely Saunders. The Founder of the Modern Hospice Movement 
Cicely Saunders - her life and work

Samanaiheinen artikkelini ilmestyi Askel-lehdessä helmikuussa 2013

Dorothy Kerin: Sairaiden ystävä

Ihmeellisesti parantunut Dorothy Kerin toi toivoa kärsiville Ruotsiin asti, mutta uupui ennen kuin hän ehti Suomeen.

Ystävät ja sukulaiset istuivat nuoren naisen vuoteen ympärillä. Luurangoksi kuihtunut potilas oli menettänyt näkönsä eikä ollut enää tajuissaan. Lääkäri uskoi hänen kuolevan minä hetkenä hyvänsä. Yhtäkkiä nainen hymyili, avasi silmänsä, kohosi istumaan ja ilmoitti nousevansa vuoteesta. Muut seurasivat hämmästyneenä, kun viisi vuotta vuoteenomana ollut potilas lähti horjumatta kävelemään alakertaan hakemaan itselleen syötävää.

Vaikka elettiin vuotta 1912, jolloin uutiset eivät levinneet kovin nopeasti, 22-vuotiaan lontoolaisen Dorothy Kerinin kodin ovella oli pian tungosta: lääkärit saapuivat eri puolilta maailmaa tutkimaan tapausta ja toimittajat halusivat kirjoittaa juttuja lehtiinsä. Ensimmäiset tulijat tapasivat Dorothyn istumassa nojatuolissa huopaan kääriytyneenä. Hän oli täysin terve, kasvot ja vartalo olivat pyöristyneet entiselleen yhdessä yössä, mutta hänelle ei ollut vielä ehditty hankkia vaatteita. 

Irlantilaista sukujuurta olevan Dorothyn varhaislapsuus oli ollut onnellista aikaa. Hän oli herkkä tyttö, joka oli kiinnostunut hengellisistä asioista. Dorothy oli jo lapsena nähnyt näyn, jossa Jeesus antoi hänelle tammenterhon ja lupasi, että siitä kasvaisi suuri puu, jos hän hoitaisi sitä kuuliaisesti.

Dorothy oli sairastellut lapsena, mutta kun hän oli kaksitoistavuotias, hänen isänsä kuoli, ja Dorothyn terveys tuntui pettävän kokonaan. Kurkkumätää seurasi keuhkokuume ja diabetes. Helmikuussa 1912 Dorothy oli sairastanut pitkään tuberkuloottista aivokalvontulehdusta ja vatsakalvontulehdusta. Kun omaiset odottivat viimeisten hetkien koittavan, Dorothy itse näki näyn: Jeesus tuli häntä kohti. Ei ollut kuitenkaan vielä Dorothyn aika lähteä. Hetken kuluttua Dorothy näki enkelin, joka kehotti häntä nousemaan ylös ja kävelemään. Hän totteli. 

Parannuttuaan Dorothy oleskeli jonkun aikaa häntä tutkineen lääkärin kotona ja näki siellä toisen näyn. Siinä luvattiin, että monet paranisivat hänen rukoustensa ja uskonsa kautta. Hänen piti lohduttaa surevia ja luoda uskoa sinne, mistä sitä puuttui. Dorothy aloitti vastaamalla saamiinsa kirjeisiin ja kirjoittamalla kokemuksistaan artikkelin ja pienen kirjan. Hän halusi kertoa kaikille, että Kristus oli yhtä todellinen kuin vaeltaessaan maan päällä. Vaikka Dorothyn paranemisen syistä esitettiin monenlaisia näkemyksiä, hän oli itse vakuuttunut siitä, että se oli tapahtunut Jumalan voimasta.

Äkillinen kuuluisuus toi puhekutsuja ja valtavan määrän kirjeitä. Dorothy ei kuitenkaan ollut vielä täysin kypsä julkiseen toimintaan. Oleskeltuaan ystävien luona hän otti vastaan kutsun muuttaa asumaan pappisperheeseen. Teologian tohtori Richard Langford-Jamesista tuli hänen hengellinen ohjaajansa viideksitoista vuodeksi. Dorothy asui Langford-Jamesien luona kolmessa eri seurakunnassa ja keskittyi rukoukseen ja hengellisen kirjallisuuden lukemiseen kirjeenvaihtonsa ohella. Hän auttoi myös seurakunnan lapsityössä ja hoiti pappilan puutarhaa. Tämä vaihe ei silti ollut helppo, ja Dorothy katsoi sen opettaneen hänelle ennen kaikkea kuuliaisuutta.

Hiljaiset vuodet päättyivät yllättävästi kosintaan. Amerikkalainen pastori, joka oli ottanut Dorothyyn yhteyttä kirjeitse, ilmaantui vierailulle. Hän uskoi, että hän ja nyt jo 40-vuotias Dorothy voisivat palvella yhdessä kristillisessä työssä. Dorothy oli silti itse sillä kannalla, että hän pysyisi naimattomana.

Amerikkalainen kosija piti myös vääränä, että monilla lahjoilla varustettu Dorothy oli jäänyt pappilaan kuin ohjaajansa kahlitsemaksi. Tämä tunteenpurkaus saattoi olla se sysäys , joka sai Dorothyn liikkeelle. Hän lähti pian sen jälkeen toteuttamaan kutsumustaan ulkopuoliseen maailmaan.

Ensimmäinen askel oli sairaskodin perustaminen Lontooseen vuonna 1929. Vaikka Dorothy Kerin uskoi sairaiden puolesta rukoilemiseen ja ihmeparantumisiin, hän ei vähätellyt lääketiedettä, vaan piti sitä Jumalan lahjana. Sairaskodissaan Dorothy halusi tarjota kokonaisvaltaista hoitoa, jossa potilaat saisivat sekä lääketieteellistä että hengellistä apua parantumiseensa. Hän uskoi myös, että kauniisti sisustetut huoneet ja puutarhasta tuodut kukat edistäisivät toipumista.
 

Dorothy sai pioneerityölleen tukea Lontoon piispalta, josta tuli hänen ystävänsä, sekä arkkipiispan siunauksen. Kun ihmiset kuulivat ihmeellisistä parantumisista, sairaskoti alkoi käydä ahtaaksi. Vaikka Dorothy aloitti tyhjin käsin, hän pystyi vähitellen hankkimaan käyttöönsä viisi taloa saman kadun varrelta. Myöhemmin toiminta siirtyi Kentin kreivikuntaan. Sekä Lontoon että Kentin vuosina hänellä oli monenlaisia apujoukkoja. Hän pyysi ja sai neuvoja kirkonmiehiltä ja lääkäreiltä. Toiminnan tueksi perustettiin yhdistys, jonka jäsenet auttoivat rukoilemalla ja antamalla taloudellista apua. Dorothyllä oli myös uskollisia työtovereita ja ystäviä, jotka omistautuivat hänen näylleen kokosydämisesti.

Käytännön työn kasvaessa Dorothy ei unohtanut rukousta. Jokaisessa asuinpaikassa oli kappeliksi sisustettu huone, jossa hän vietti aikaa aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Monet saivat Dorothy Kerinistä sen vaikutelman, että hän tuntui elävän lähempänä taivasta kuin muut.  Dorothy näki myös näkyjä. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän oli kokenut olevansa sotatantereella rukoilemassa haavoittuneiden ja kuolevien sotilaiden puolesta. Dorothyn rukouselämään oli kuulunut toisenlaistakin kärsimystä. Pappilavuosina hänen käsiinsä, jalkoihinsa ja kylkeensä ilmestyi ristiinnaulitsemisen merkit. Dorothy oli halunnut pitää tämän salassa, mutta Richard Langford-James katsoi parhaaksi hankkia asialle todistajia.

 Burrswoodin kirkon risti. Kuva: DJBonny

Dorothy Kerinin näkyvä toiminta ei ollut kuitenkaan mitenkään hurmoksellista. Sairaiden puolesta rukoillessaan hän toi ihmiset yksinkertaisesti Jumalan eteen. Hän ei uskonut eikä julistanut, että kaikki paranisivat. Joskus tapahtui ihmeitä, joskus sairaus päättyi kuolemaan. Dorothylle riitti, että ihmiset saivat sisäisen rauhan. Hän rohkaisi monia vastaamalla näiden kirjeisiin ja kulkemalla pitkiäkin matkoja eri puolille maata rukoilemaaan sairasvuoteiden äärelle. Useimmat kokivat, että Dorothy vaikutti syvästi heidän elämäänsä, koska hän toi heille ensi sijassa tunteen Kristuksen läsnäolosta.

Dorothy Keriniä pidettiin melkein pyhimyksenä, mutta hän ei ollut yli-ihminen. Hän uupui koettaessaan tehdä liian paljon yhdellä kertaa, sairasteli ja kärsi ajoittain myös masennuksesta. Elämäniloisuuden ja empatian kääntöpuolena oli vaativuus itseä ja muita kohtaan ja joskus kiukunpuuskat. Hän teki todennäköisesti myös teki virheitä. Dorothy Kerinin vaiheisiin tutustuneita on ihmetyttänyt, että hän päätti 52-vuotiaana  adoptoida yhdeksän sotaorpoa, jotka olivat lähes samanikäisiä. Dorothy itse koki Jumalan kehottaneen häntä tähän, mutta hänen ratkaisuaan ohjasi myös ehkä kaipuu elää lasten keskellä. Lasten samanikäisyys ja Dorothyn pitkät työpäivät aiheuttivat kilpailua hänen ajastaan eikä kukaan tuntunut pystyvän hallitsemaan lasten villiä ja kuritonta käytöstä. Lopulta lapset oli passitettava sisäoppilaitoksiin kummien kustannuksella. Dorothy ei myöskään tehnyt testamenttia ja sairaskodin tulevaisuus oli vaakalaudalla monta vuotta kunnes kuolinpesän jakamisesta saatiin sovittua lasten kanssa.

 Burrswoodin sairaala. Kuva: MBonny

Vuonna 1948, kun Dorothy oli 59-vuotias, toiminta oli siirtynyt Kentin kreivikuntaan vanhaan Burrswoodin kartanoon, joka oli ollut muun muassa Venäjän suuriruhtinas Mikaelin omistuksessa. Rakennus oli sotavuosien jäljiltä hyvin huonossa kunnossa. Dorothy sai ostettua sen edulliseen hintaan, ja pieni uskollisten naisten ryhmä kunnosti paikkaa Dorothyn johdolla aamusta yöhön. Alueen lääkärit ja erikoislääkärit olivat aluksi Burrswoodia vastaan. Sitä pidettiin jonkun uskonnollisen sekopään hankkeena. Kun sairaskodin toiminnan havaittiin olevan hoidon kannalta aivan normaalia, lääkärit muuttivat mieltään ja ryhtyivät lähettämään potilaitaan sinne. Vähitellen Dorothy alkoi laajentaa Burrswoodia. Viimeisin rakennusprojekti oli hänen omien suunnitelmiensa mukaan pystytetty kirkko, jossa rukoillaan edelleen säännöllisesti sairaiden puolesta. Yhden ikkunan lasimaalauksen aiheeksi valittiin Jeesus parantamassa Jairuksen tytärtä. Se muistutti myös Dorothyn omasta ihmeparantumisesta.

 

 Jairuksen tyttären paraneminen. Lasimaalaus Burrswoodin kirkossa. Kuva: DJBonny

Kaiken muun työn ohella Dorothy alkoi vielä yli 60-vuotiaana ottaa vastaan kutsuja puhua seurakunnissa, koska hän koki, että hänellä oli välitettävänä viesti myös Burrswoodin ulkopuolella. Kirkon piirisssä oli alettu kiinnostua uudestaan Jumalan parantavasta toiminnasta ja Dorothy toivoi, että sairaiden puolesta rukoilemiselle annettaisiin sama arvo kuin Uuden testamentin aikaan. Aikaisempien vuosikymmenten epäilevä asenne uskontoa kohtaan oli myös väistymässä. Dorothy Keriniä alettiin kuunnella, koska ihmiset kaipasivat hengellisiä kokemuksia.

Ensimmäiselle ulkomaiselle puhujamatkalleen Dorothy Kerin lähti 70-vuotiaana vuonna 1959. Matka suuntautui Ruotsiin, jossa hän kävi yhteensä kolme kertaa. Kymmenet tuhannet ihmiset kerääntyivät kuulemaan hänen yksinkertaista opetustaan yli kirkkokuntarajojen. Dorothyn viesti, että Jumala voi koskettaa ihmisen henkeä, sielua ja ruumista, otettiin vastaan innostuneesti. Hän kiersi puhumassa myös Yhdysvalloissa, Sveitsissä ja Ranskassa. Neljäs Ruotsin matka, jonka yhteydessä hän oli tulossa myös Suomeen, jäi toteutumatta. Dorothy ei ollut säästänyt voimiaan ja hänen sydämensä ei enää kestänyt. Hän kuoli vuonna 1963.

Harvat ihmiset tietävät nykyään mitään Dorothy Kerinistä. Hän olisi ehkä siitä kiitollinen, sillä hän ei pitänyt julkisuudesta. Dorothy piti omaa rooliaan vähäisenä ja kuvasi itseään vain putkenpätkäksi, jonka kautta Jumalan voima vaikutti. Näky ja lupaus tammenterhon kasvamisesta puuksi on toteutunut muilla tavoilla. Anglikaanisessa kirkossa herättiin keskustelemaan Jumalan parantavasta voimasta. Kaksikymmentä vuotta Dorothyn kuoleman jälkeen kirkko otti sairaiden puolesta rukoilemisen huomioon toiminnassaan ja nimesi työalueelle vastuuhenkilön. Burrswoodin sairaskoti Kentissä on nykyään sairaala, jossa hoidetaan väsymysoireyhtymästä kärsiviä ihmisiä ja saattohoitoa tarvitsevia potilaita. Sairaalan suojelijana on ollut arkkipiispa Rowan Williams. Nuoren naisen kuolinvuoteelta alkanut kuuliaisuuden sävyttämä elämä ei ole kadonnut jälkiä jättämättä.

Lisää Dorothy Kerinistä:
Johanna Ernestin kuvaus Dorothy Kerinin elämästä 

Kuningatar Elisabet: Odottamaton kutsumus

Englannin kuningatar Elisabet ei syntynyt hallitsemaan, mutta kristillinen vakaumus auttoi häntä sopeutumaan vaativaan rooliin.

Kuutisenkymmentä vuotta sitten nuori, hoikka nainen astui Westminster Abbeyyn Lontoossa valkoisessa puvussa, jota peitti punainen pitkä viitta. Viitan väri symboloi Kristuksen uhria ja sen kantajan omaa halua elää saman esimerkin mukaan. Nainen oli kuningatar Elisabet II, joka juhlallisen kruunajaisseremonian kuluessa lupasi käsi Raamatulla tehdä parhaansa hallitsijana ja pitää yllä kristillistä uskoa. Sen jälkeen arkkipiispa voiteli kuningattaren pään öljyllä ja asetti kruunun hänen päähänsä.

 

 

 Virallinen kruunajaiskuva

Yli tuhat vuotta vanha seremonia korosti sitä, että hallitsijan oli valinnut Jumala, jolle uusi kuningatar oli vastuussa tehtävänsä hoitamisesta. Elisabet tunsi sen todeksi omalla kohdallaan. Hän ei ollut syntynyt hallitsijaksi, mutta kun tehtävä oli osunut hänelle, hän otti sen vakavasti myös hengellisessä mielessä.

Elizabeth Alexandra Mary oli ollut syntyessään vuonna 1926 kolmas kruununperimysjärjestyksessä. Silloisen kuninkaan Yrjö V:n vanhimman pojan odotettiin avioituvan ja saavan lapsia, joista joku perisi kruunun aikanaan. Elisabetin tulo Ison-Britannian, Australian, Kanadan ja useiden muiden Kansainyhteisön maiden hallitsijaksi oli seurausta tapahtumista, joissa voi nähdä myös kohtalon puuttumisen peliin.

 3-vuotias prinsessa

Kun Elisabet oli kymmenvuotias, hänen setänsä, kuningas Edvard VIII päätti luopua asemastaan avioituakseen amerikkalaisen Wallis Simpsonin kanssa. Jälkeenpäin jotkut olivat kiitollisia siitä, että huvitteluun keskittyvän prinssin sijaan valtaistuimelle saatiin vaikeiksi sotavuosiksi Edvardin veli ja Elisabetin isä, tunnollinen Yorkin herttua Albert.

Elisabetin vanhemmilla oli ollut vain kaksi toivetta tyttärensä ja tämän sisaren Margaretin elämän suhteen: luoda heille mahdollisimman huoleton lapsuus ja ohjata heitä onnelliseen avioliittoon. Perheen elämä muuttui ratkaisevasti vallanvaihdoksen seurauksena. Elisabet joutui muuttamaan rauhallisesta kodistaan Windsorin puistossa kolkkoon Buckinghamin palatsiin. Kun hänelle selvisi, mikä häntä itseään odottaisi tulevaisuudessa, hänen kerrotaan alkaneen rukoilla, että vanhemmat saisivat vielä pojan, joka ohittaisi hänet kruununperimysjärjestyksessä.

Vanhemmille ei enää syntynyt muita lapsia ja Elisabet hyväksyi kohtalonsa kapinoimatta. Hän halusi seurata isänsä esimerkkiä ja omistaa elämänsä kansakunnan ja Kansainyhteisön hyväksi. Ujon, omissa oloissaan ja hevosten parissa viihtyvän Elisabetin oli opeteltava elämään jatkuvassa kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Hänen oli totuttava siihen, että hän oli aina tarkkailun ja huomion kohteena ja esimerkkinä muille.

 Rakkaat hevoset

Kun Elisabetin isä kuoli vuonna 1952, prinsessan mahdollisuudet omaan elämään päättyivät lopullisesti.  25-vuotias kuningatar pyysi radioidussa puheessaan ihmisiä rukoilemaan, että Jumala antaisi hänelle viisautta ja voimaa ja auttaisi häntä palvelemaan uskollisesti.

Elisabetin vastuuntuntoisuus ja järjestelmällisyys auttoivat häntä alkuun vaativassa tehtävässä. Hyvän muistinsa avulla hän pystyi omaksumaan nopeasti tarvittavat tiedot ja tunnistamaan tapaamansa ihmiset. Julkisuudessa hän on useimmiten antanut vaikutelman vakavasta ja pidättyvästä ihmisestä, mutta välillä joku kertoo toisesta, piilossa olevasta puolesta: naisesta , joka jaksaa pitkien tilaisuuksien täyttämän elämän nauramalla ja pilailemalla silloin, kun paikalla on vain perhettä tai lähimpiä avustajia, tai joka rupattelee niitä näitä taukoamatta, niin että muotokuvamaalaritkin hermostuvat.

Kuudenkymmenen hallitusvuoden aikana kuningattaren on pitänyt koettaa seurata aikaa ja silti säilyttää monarkian asema. Vaikka suhtautuminen kuninkaallisiin on vaihdellut, kuningatar Elisabet oli timanttiriemuvuotta viettäessään vuonna 2012 suositumpi kuin koskaan. Suuri yleisö arvostaa sitä, että muutosten keskellä on jotain pysyvää ja luotettavaa ja että kuningatar jaksaa edelleen osallistua vuosittain yli 400 tilaisuuteen. Aina arvokkaasti esiintyvä kuningatar on osoittautunut korvaamattomaksi kansakunnan symboliksi monilla ulkomaanmatkoilla.

 Windsorin puistossa oleva kappeli, jossa kuningatar osallistuu jumalanpalveluksiin

Kuningattaren omaan jaksamiseen ja lannistumattomuuteen on todennäköisesti vaikuttanut hänen kristillinen vakaumuksensa. Hänen lapsuuteensa kuului perinteinen anglikaanisuus, jossa arvostettiin Raamattua, rukouskirjaa ja säännöllistä kirkossakäyntiä. Kuningatar Elisabet on pitäytynyt näihin sekä yksityisessä että julkisessa elämässään. Julkisten juhlajumalanpalvelusten ohella hän käy kirkossa Windsorin puiston alueella, lapsuudenkotinsa yhteydessä olevassa yksityiskappelissa poissa uteliaiden katseilta. Elisabetin kerrotaan myös lukevan Raamattua ja käyttävän yhä rukouskirjaa, jonka hän sai lahjaksi arkkipiispalta ennen kruunajaisiaan.

Vaikka kuningatar ei periaatteessa puhu yksityisistä ajatuksistaan julkisuudessa, hän yllätti britit kymmenisen vuotta sitten kertomalla uskonsa merkityksestä perinteisessä joulupuheessaan. Hän sanoi koettavansa elää Kristuksen opetusten puitteissa ja vastuullisena Jumalan edessä. ”Olen, kuten niin monet teistä, saanut suurta lohtua vaikeina aikoina Kristuksen sanoista ja esimerkistä”, hän tunnusti. Puhe sai niin paljon myönteistä palautetta, että kuningatar on sen jälkeen sisällyttänyt puheisiinsa kristillisiä teemoja. Pari vuotta myöhemmin hän kertoi,miten usko ohjaa häntä hyvien ja huonojen aikojen läpi. ”Jokainen päivä on uusi alku. Tiedän, että ainoa tapa elää elämääni on yrittää tehdä sitä, mikä on oikein, katsoa asioita pitkällä tähtäimellä, antaa parhaani kaikessa, mitä päivä tuo mukanaan, ja luottaa Jumalaan. Kuten ne teistä, jotka saavat innoitusta omasta uskostaan, saan voimaa kristillisen evankeliumin toivon sanomasta”, hän sanoi.

Kuningatar Elisabetin elämään on sisältynyt sekä myötä- että vastatuulta. Nuorena filmitähtimäisen kaunis kuningatar oli koko maailman suosikki, joka sai englantilaiset haaveilemaan uudesta aikakaudesta. Elisabet ja Prinssi Philip muodostivat aluksi lapsiensa kanssa kiiltokuvamaisen ihanneperheen.

 Prinssi Philip, Andrew, Edward, kuningatar Elisabet, Charles ja Anne 60-luvulla

Kuusikymmentäluvulla uutuudenviehätys kuitenkin katosi. Monet alkoivat ajatella, että monarkia oli modernissa maailmassa aikansa elänyt instituutio ja että kuninkaallinen perhe tuli liian kalliiksi. Kielteisen mielikuvan muuttamiseksi kuningattaren roolista ja hänen perheestään tehtiin vuonna 1969 Royal Family –niminen elokuva. Se kasvatti kuningattaren suosiota, mutta käynnisti myös kohtalokkaan kehityksen. Ihmiset alkoivat janota lisää tietoa kuninkaallisten yksityiselämästä. Lehdistö, joka oli aikaisemmin itse sensuroinut kuninkaallisista julkaistavaa materiaalia, alkoi toteuttaa yleisön toiveita seuraamalla nuoremman sukupolven edesottamuksia. Kun Diana Spencer ja Sarah Ferguson tulivat kuvioihin mukaan, tiedotusvälineet alkoivat suhtautua kuninkaallisiin kuin viihdemaailman henkilöihin.

Vähitellen kuningatar Elisabetin ylläpitämä perinteinen kuva monarkiasta jäi nuorten kuninkaallisten edesottamusten ja avioliitto-ongelmien varjoon. Käsitys ihanneperheestä romuttui ja kuninkaallisten arvostus romahti. Kun prinsessa Diana kuoli vuonna 1997 kuningattaren oma suosio oli alimmillaan. Hänen tapansa toimia pidättyvästi ja traditioita noudattaen ei enää sopinutkaan vallitsevaan ajatteluun. Monet aavistelivat, että kuninkaalliset jäisivät pysyvästi paitsioon. Elisabetin hallituskauden 50-vuotisjuhlaa odotettiin vuonna 2002 sekavin tuntein: kiinnostaisiko se brittejä? Mutta tuuli oli taas kääntynyt, kuningattaren edustamaa perinnettä oli alettu arvostaa uudestaan ja juhlasta tuli menestys.

Kuningatar keväällä 2007

Kuningattaren puheiden kristillinen sisältö ei ole myöskään vähentänyt hänen suosiotaan. Monikulttuurisuuden keskellä muiden uskontojen edustajat arvostavat selkeitä uskonnollisia näkemyksiä, jotka kuningatar esittää rauhanomaisesti ja loukkaamatta ketään. Hän on myös anglikaanisen kirkon päänä korostanut sitä, että kirkko on ollut luomassa yhteiskuntaa, jossa on tilaa kaikille. Tunnetun päivälehden kolumnisti ei ole ehkä turhaan sanonutkaan, että kuningatar Elisabet on tänä päivänä eräs vaikuttavimmista uskonnollisista johtajista Brittein saarilla.

Eräässä joulupuheessaan kuningatar Elisabet puhui kristinuskoon keskeisesti kuuluvasta anteeksiannosta. Hän muistutti, että anteeksianto voi eheyttää rikkoutuneet perheet, palauttaa ystävyyden ja tuoda sovinnon jakaantuneisiin yhteisöihin. ”Juuri anteeksiannossa me voimme tuntea Jumalan rakkauden voiman”, hän sanoi. Vaikka kuningatar puhui tapansa mukaan hyvin muodollisesti, kuulijoista tuntui, että puheen sisältö ei ollut vain kaunopuheisuutta, vaan perustui hänen omaan kokemukseensa.

Kuudenkymmenen vuoden jälkeen kuningattaren olettaisi jo kaipaavan vetäytymistä julkisuudesta. Elisabetin ei kuitenkaan uskota luopuvan valtaistuimesta poikansa Charlesin hyväksi, koska hän katsoo kruunajaisvalansa velvoittavan häntä elämänsä loppuun asti. Todennäköisesti hän vain antaa useampia tehtäviä nuorempien hoidettavaksi. Monet britit eivät edes osaa tai uskalla kuvitella, millainen monarkia olisi ilman Elisabetia. He toivovat edelleen samaa kuin Westminster Abbeyyn vuonna 1953 kokoontuneet vieraat, jotka tervehtivät kruunattua hallitsijaansa huutamalla ”Kauan eläköön kuningatar Elisabet!”.

Lisää aiheesta:

Ian Bradley, God Save the Queen. The Spiritual Heart of the Monarchy

Andrew Marr, The Diamond Queen: Elizabeth II and Her People

Ben Pimlott, The Queen: Elizabeth II and the Monarchy

Sarah Bradford, Elizabeth: A Biography of Her Majesty the Queen

Artikkeli on suurin piirtein sama kuin Askel-lehdessä 6/2012 ilmestynyt juttuni.

Kuvat tekijänoikeuksista vapaita kuvia netistä.