Cicely Saunders: Saattohoidon pioneeri

Saattohoidon pioneeri Cicely Saunders oppi tuntemaan kuolevien potilaiden tarpeet rakkauden kautta

Kun vastavalmistunut 29-vuotias sosiaalihoitaja Cicely Saunders aloitti työnsä lontoolaisessa sairaalassa syksyllä 1948, hän tapasi potilaan, joka vaikutti ratkaisevasti hänen elämänsä suuntaan. Syöpään kuolemassa oleva neljäkymmenvuotias puolanjuutalainen David Tasma tunsi, että hänen elämänsä oli valunut hukkaan.

Cicely alkoi käydä katsomassa häntä säännöllisesti. He keskustelivat sekä hengellisistä asioista että siitä, miten kuolevia potilaita pitäisi hoitaa. Vaikka he tapasivat vain parikymmentä kertaa, ystävyys kehittyi rakkaudeksi. Ennen kuolemaansa David uskoi, että hänen elämällään oli sittenkin ollut tarkoitus, koska Cicely oli alkanut ajatella, että hänen pitäisi omistaa elämänsä kuolevien potilaiden hoitamiseen. Cicelyn yllätykseksi David Tasma jätti hänelle testamentissaan 500 puntaa ja toivoi voivansa olla ikkuna Cicelyn tulevassa hoitokodissa. Kumpikaan ei silti aavistanut, että kymmeniä vuosia myöhemmin Cicely tulisi tunnetuksi palliatiivisen hoidon pioneerina ympäri maailmaa.

 Saattohoitokodin ikkunalaudan laatta David Tasman muistoksi

 

Cicely oli lähtöisin varakkaasta perheestä. Hänen elämäänsä varjostivat kuitenkin ristiriidat vanhempien välillä ja ongelmallinen suhde äitiin. Cicely oli älykäs ja innostunut väittelemään isänsä kanssa, mutta hän oli arka kodin ulkopuolella. Pitkänä ja isokokoisena hän tunsi itsensä usein rumaksi ankanpoikaseksi muitten tyttöjen rinnalla.

Cicely opiskeli aluksi politiikkaa, filosofiaa ja taloustieteitä ja ajatteli löytävänsä työtä jonkun poliitikon sihteerinä, mutta toinen maailmansota muutti hänen suunnitelmansa. Suorittaessaan Punaisen Ristin kotisairaanhoidon kurssia hän huomasi olevansa omassa elementissään ja lähti kouluttautumaan sairaanhoitajaksi. Cicelyn selkä ei hänen surukseen kestänyt raskasta työtä osastoilla ja hänen oli luovuttava unelma-ammatistaan valmistuttuaan. Hän halusi silti tehdä käytännönläheistä työtä potilaiden parissa ja palasi opiskelemaan sosiaalihoitajaksi.

Joitakin vuosia aikaisemmin Cicely oli alkanut kiinnostua uskonnosta. Vaikka hänen kotinsa ei ollut uskonnollinen, Cicely oli käynyt rippikoulun. Lukioikäisenä hän päätti silti olla ateisti. Myöhemmin C.S. Lewisin ajatukset herättivät hänen kiinnostuksensa uudestaan ja vähitellen Cicely alkoi toivoa, että pään tiedon ohella hän voisi tuntea uskon sydämessään.

Kun joukko Cicelyn kristittyjä ystäviä lähti lomamatkalle, jonka aikana oli tarkoitus lukea Raamattua ja rukoilla, Cicely kutsui itsensä näiden kauhuksi mukaan. Ystävät pelkäsivät, että Cicely ei sietäisi heidän tapaansa ilmaista uskoaan. Aluksi Cicely oli kyyninen, haastava ja kapinallinen. Vähitellen hän kuitenkin alkoi arvostaa ystävien vahvaa sitoutumista vakaumukseensa. Eräänä päivänä Cicely koki voimakkaasti Jumalan sanovan, ettei Cicelyn itsensä tarvinnut yrittää mitään, sillä Jumala oli jo tehnyt kaiken,. Cicely tunsi vihdoinkin Jumalan rakkauden sydämessään.

Palattuaan lomalta Cicely oli täynnä intoa ja alkoi osallistua monenlaiseen kristilliseen toimintaan. Sosiaalihoitajan koulutuksen kahtena viimeisenä vuonna hän alkoi rukoilla, että Jumala näyttäisi hänelle, minkälaisella palvelutyöllä hän voisi osoittaa kiitollisuuttaan. David Tasman tapaaminen näytti tuovan vastauksen näihin rukouksiin. Miehen fyysinen ja henkinen tuska ja hänen tunteensa siitä, että hänet oli hylätty kuolemaan, paljastivat Cicelylle monien muidenkin kuolevien tarpeet.

Davidin kuoleman jälkeen Cicely alkoi auttaa iltaisin vapaaehtoisena asuntonsa lähellä olevassa pienessä yksityisessä sairaskodissa, jossa hoidettiin kuolevia potilaita. Hän huomasi olevansa tekemässä sitä, mikä oli hänen sydäntään lähellä. Cicely alkoi harkita palaamista sairaanhoitajaksi vähemmän rasittaviin iltavuoroihin, mutta tuttu lääkäri ehdotti hänelle toista vaihtoehtoa. Jos Cicely halusi parantaa kuolevien potilaiden hoitoa, hänen pitäisi lukea lääkäriksi voidakseen muuttaa vallitsevia asenteita ja käytäntöjä. Niinpä Cicelystä tuli taas 33-vuotiaana opiskelija, joka vaikeuksista huolimatta valmistui uuteen ammattiin kuusi vuotta myöhemmin.

Cicelyn isä kuuli sattumalta apurahasta, jonka avulla Cicely ryhtyi valmistuttaan tutkimaan kuolevien kivunlievitystä. Sairaskodin vapaaehtoistyössä hän oli tutustunut menetelmään, joka ei ollut käytössä muualla: kipulääkettä annettiin potilaille säännöllisesti eikä vain tarpeen mukaan. Cicely huomasi, miten sen avulla kivun onnistunut hoito vaikutti myönteisesti myös potilaan mielentilaan. Hän alkoi tutkia menetelmän vaikutusta toisessa yksityisessä sairaskodissa eri lääkkeillä. Tulokset olivat erinomaisia.

Cicely Saunders alkoi nähdä, että kuolevien potilaiden viime vaiheista saattoi tulla hyvällä hoidolla tärkeä ja täysipainoinen osa elämänkaarta, sovinnon ja jopa täyttymyksen aika. Tämä näytti lohduttavan myös potilaitten omaisia. Cicely halusi yhä enemmän olla luomassa ympäristöä, joka voisi tarjota hyvää hoitoa, kodinomaisen ilmapiirin ja tukea sekä potilaalle että omaisille.

Kymmenisen vuotta David Tasman kuoleman jälkeen Cicelystä oli alkanut tuntua, että hänen oli ryhdyttävä toteuttamaan näkyään käytännössä. Laadittuaan alustavan suunnitelman syöpään kuoleville tarkoitetusta kodista, Cicely rukoili, että Jumala johdattaisi hankkeen taakse oikeat ihmiset. Näitä alkoikin löytyä sekä lääketieteen että anglikaanisen kirkon piiristä. Cicelyn näkyyn kuului myös potilaiden hengellinen hoito. Hän päätyi siihen, että saattohoitokotiin rakennettaisiin kappeli ja osastoilla voitaisiin myös rukoilla. Koti olisi silti avoinna kaikille potilaille vakaumukseen katsomatta.

Kaikkien suunnitelmien keskellä 42-vuotias Cicely rakastui toistamiseen. Hän tapasi työssään puolalaisen kuolevan potilaan, jonka usko ja lempeys oli tehnyt vaikutuksen koko henkilökuntaan. Antoni Michniewicz oli jäänyt leskeksi neljä vuotta aikaisemmin, mutta hänen aikuinen tyttärensä kävi tapaamassa häntä osastolla säännöllisesti. Eräänä päivänä kun Cicely onnitteli tytärtä opiskelusuorituksista, tämä paljasti, että isä oli rakastunut lääkäriinsä.

Cicely alkoi käydä keskustelemassa Antonin kanssa useammin. Hän ei ollut koskaan ollut vastaavanlaisen rakkauden ja ihailun kohteena ja huomasi itsekin rakastuvansa. Lääkärin roolissaan hän saattoi vain pitää Antonia kädestä ja koettaa keskustella hiljaisesti osastolla, jossa oli monia kuulijoita.

Cicely tiesi,että aikaa ei ollut paljon. Aluksi he toivoivat ihmeparantumista, mutta kun miehen tila huononi, he löysivät lohtua siitä, että he olisivat kaikesta huolimatta yhdessä Kristuksen kautta. Kolmen viikon kuluttua Antoni kuoli. Cicely oli melkein häpeissään siitä, että näin lyhyt ihmissuhde ja sen loppuminen vaikutti häneen syvästi, mutta hyvä ystävä auttoi häntä näkemään, että kohtaaminen oli ollut lyhyydestään huolimatta merkittävä. Cicelyn suruun sekoittui kiitollisuus siitä, että hän oli voinut rakastaa ja saada rakkautta. Antonin kautta Cicely oli saanut vahvistuksen siitä, että kuolemaakin edeltävät viikot voivat olla merkityksellisiä. Hän oli myös saanut itse kokea, miten tärkeää läheisten ja potilaitten vuorovaikutus oli ja miten kummatkin olivat antavina ja saavina osapuolina.

Cicelyn isä kuoli pian tämän jälkeen ja Cicely kamppaili uskostaan huolimatta seuraavat vuodet surun ja sisäisen kärsimyksen kanssa. Ulkoisesti hän toimi silti aktiivisesti toteuttaakseen näkyään. Psalmin 37 sanat ”Anna tiesi Herran haltuun,turvaa häneen.Hän pitää sinusta huolen!” rohkaisivat häntä eteenpäin. Cicely kokosi lisää tukijoita ja varoja saattohoitokodin rakentamiseksi. Kodille löytyi tontti Lontoon eteläpuolelta ja St Christopher’s Hospice valmistui ja otettiin käyttöön kuusi vuotta myöhemmin vuonna 1967. Cicely ei ollut unohtanut David Tasman osuutta: eteisaulan ikkunalautaan kiinnitettiin laatta hänen lahjansa muistoksi.

St Christopher's Hospice. Kuva: Wikipedia/Stephen Graven

Cicely Saundersin persoonallisuus oli osoittautunut sopivaksi pioneerityöhön: hän oli rohkea, voimakas ja peräänantamaton. Cicelyn johdolla St Christopher’s Hospice alkoi vaikuttaa palliatiivisen hoidon kehittymiseen ympäri maailmaa. Saattohoitokoti laajeni kehittyen tutkimus- ja opetuskeskukseksi, ja Cicely Saundersista tuli suosittu puhuja ja kirjoittaja sekä kotimaassaan että ulkomailla. Myöhemmin hän vastaanotti monia kunnianosoituksia ja palkintoja, joita hän käytti palliatiivisen hoidon edistämiseen ja eutanasian vastustamiseen. Cicelystä tuli Dame Cicely Saunders, ja hänelle myönnettiin Templeton-palkinto vuonna 1981.

Elämänsä loppupuolella Cicely Saunders sai kokea lopulta myös henkilökohtaista onnea. Kolme vuotta Antonin kuoleman jälkeen hän tutustui yllättävällä tavalla kolmanteen merkittävään puolalaiseen mieheen elämässään. Cicely näki taidegallerian ikkunassa modernin ristiinnaulitsemista kuvaavan maalauksen, josta hän kiinnostui, ja hän osti galleriasta saman taiteilijan toisen taulun saattohoidokodin kappelin seinälle. Jälkeenpäin hän kirjoitti taiteilijalle kiitoskirjeen, joka käynnisti heidän ystävyytensä. Marian Bohusz-Szyszko, joka oli Cicelyn tavoin voimakas ja itsenäisyyttä arvostava persoona, oli asunut Lontoossa parikymmentä vuotta ja johti pientä taidekoulua. Hän eli erossa Puolassa asuvasta vaimostaan, mutta ei katolilaisena voinut ajatella avioliittoa Cicelyn kanssa vaimon eläessä. Hän kosi vasta seitsemäntoista vuotta myöhemmin, kun Cicely oli 61-vuotias ja hän itse 79. Onnellinen avioliitto kesti viisitoista vuotta Marianin kuolemaan asti.

Cicely Saunders oli itse joskus sanonut toivovansa kuolemaa, joka antaisi aikaa pohdintaan ja käytännöllisten ja hengellisten asioitten järjestämiseen. Hänen toiveensa toteutui, sillä sairastuttuaan syöpään hän oli potilaana omassa saattohoitokodissaan. Dame Cicely Saunders ehti nähdä muotokuvansa paljastamisen National Portrait Galleryssä ennenkuin hän kuoli 87-vuotiaana kymmenen vuotta miehensä jälkeen vuonna 2005.

Lisää Cicely Saundersin elämästä:

Shirley du Boulay. Cicely Saunders. The Founder of the Modern Hospice Movement 
Cicely Saunders - her life and work

Samanaiheinen artikkelini ilmestyi Askel-lehdessä helmikuussa 2013