Dorothy Kerin: Sairaiden ystävä

Ihmeellisesti parantunut Dorothy Kerin toi toivoa kärsiville Ruotsiin asti, mutta uupui ennen kuin hän ehti Suomeen.

Ystävät ja sukulaiset istuivat nuoren naisen vuoteen ympärillä. Luurangoksi kuihtunut potilas oli menettänyt näkönsä eikä ollut enää tajuissaan. Lääkäri uskoi hänen kuolevan minä hetkenä hyvänsä. Yhtäkkiä nainen hymyili, avasi silmänsä, kohosi istumaan ja ilmoitti nousevansa vuoteesta. Muut seurasivat hämmästyneenä, kun viisi vuotta vuoteenomana ollut potilas lähti horjumatta kävelemään alakertaan hakemaan itselleen syötävää.

Vaikka elettiin vuotta 1912, jolloin uutiset eivät levinneet kovin nopeasti, 22-vuotiaan lontoolaisen Dorothy Kerinin kodin ovella oli pian tungosta: lääkärit saapuivat eri puolilta maailmaa tutkimaan tapausta ja toimittajat halusivat kirjoittaa juttuja lehtiinsä. Ensimmäiset tulijat tapasivat Dorothyn istumassa nojatuolissa huopaan kääriytyneenä. Hän oli täysin terve, kasvot ja vartalo olivat pyöristyneet entiselleen yhdessä yössä, mutta hänelle ei ollut vielä ehditty hankkia vaatteita. 

Irlantilaista sukujuurta olevan Dorothyn varhaislapsuus oli ollut onnellista aikaa. Hän oli herkkä tyttö, joka oli kiinnostunut hengellisistä asioista. Dorothy oli jo lapsena nähnyt näyn, jossa Jeesus antoi hänelle tammenterhon ja lupasi, että siitä kasvaisi suuri puu, jos hän hoitaisi sitä kuuliaisesti.

Dorothy oli sairastellut lapsena, mutta kun hän oli kaksitoistavuotias, hänen isänsä kuoli, ja Dorothyn terveys tuntui pettävän kokonaan. Kurkkumätää seurasi keuhkokuume ja diabetes. Helmikuussa 1912 Dorothy oli sairastanut pitkään tuberkuloottista aivokalvontulehdusta ja vatsakalvontulehdusta. Kun omaiset odottivat viimeisten hetkien koittavan, Dorothy itse näki näyn: Jeesus tuli häntä kohti. Ei ollut kuitenkaan vielä Dorothyn aika lähteä. Hetken kuluttua Dorothy näki enkelin, joka kehotti häntä nousemaan ylös ja kävelemään. Hän totteli. 

Parannuttuaan Dorothy oleskeli jonkun aikaa häntä tutkineen lääkärin kotona ja näki siellä toisen näyn. Siinä luvattiin, että monet paranisivat hänen rukoustensa ja uskonsa kautta. Hänen piti lohduttaa surevia ja luoda uskoa sinne, mistä sitä puuttui. Dorothy aloitti vastaamalla saamiinsa kirjeisiin ja kirjoittamalla kokemuksistaan artikkelin ja pienen kirjan. Hän halusi kertoa kaikille, että Kristus oli yhtä todellinen kuin vaeltaessaan maan päällä. Vaikka Dorothyn paranemisen syistä esitettiin monenlaisia näkemyksiä, hän oli itse vakuuttunut siitä, että se oli tapahtunut Jumalan voimasta.

Äkillinen kuuluisuus toi puhekutsuja ja valtavan määrän kirjeitä. Dorothy ei kuitenkaan ollut vielä täysin kypsä julkiseen toimintaan. Oleskeltuaan ystävien luona hän otti vastaan kutsun muuttaa asumaan pappisperheeseen. Teologian tohtori Richard Langford-Jamesista tuli hänen hengellinen ohjaajansa viideksitoista vuodeksi. Dorothy asui Langford-Jamesien luona kolmessa eri seurakunnassa ja keskittyi rukoukseen ja hengellisen kirjallisuuden lukemiseen kirjeenvaihtonsa ohella. Hän auttoi myös seurakunnan lapsityössä ja hoiti pappilan puutarhaa. Tämä vaihe ei silti ollut helppo, ja Dorothy katsoi sen opettaneen hänelle ennen kaikkea kuuliaisuutta.

Hiljaiset vuodet päättyivät yllättävästi kosintaan. Amerikkalainen pastori, joka oli ottanut Dorothyyn yhteyttä kirjeitse, ilmaantui vierailulle. Hän uskoi, että hän ja nyt jo 40-vuotias Dorothy voisivat palvella yhdessä kristillisessä työssä. Dorothy oli silti itse sillä kannalla, että hän pysyisi naimattomana.

Amerikkalainen kosija piti myös vääränä, että monilla lahjoilla varustettu Dorothy oli jäänyt pappilaan kuin ohjaajansa kahlitsemaksi. Tämä tunteenpurkaus saattoi olla se sysäys , joka sai Dorothyn liikkeelle. Hän lähti pian sen jälkeen toteuttamaan kutsumustaan ulkopuoliseen maailmaan.

Ensimmäinen askel oli sairaskodin perustaminen Lontooseen vuonna 1929. Vaikka Dorothy Kerin uskoi sairaiden puolesta rukoilemiseen ja ihmeparantumisiin, hän ei vähätellyt lääketiedettä, vaan piti sitä Jumalan lahjana. Sairaskodissaan Dorothy halusi tarjota kokonaisvaltaista hoitoa, jossa potilaat saisivat sekä lääketieteellistä että hengellistä apua parantumiseensa. Hän uskoi myös, että kauniisti sisustetut huoneet ja puutarhasta tuodut kukat edistäisivät toipumista.
 

Dorothy sai pioneerityölleen tukea Lontoon piispalta, josta tuli hänen ystävänsä, sekä arkkipiispan siunauksen. Kun ihmiset kuulivat ihmeellisistä parantumisista, sairaskoti alkoi käydä ahtaaksi. Vaikka Dorothy aloitti tyhjin käsin, hän pystyi vähitellen hankkimaan käyttöönsä viisi taloa saman kadun varrelta. Myöhemmin toiminta siirtyi Kentin kreivikuntaan. Sekä Lontoon että Kentin vuosina hänellä oli monenlaisia apujoukkoja. Hän pyysi ja sai neuvoja kirkonmiehiltä ja lääkäreiltä. Toiminnan tueksi perustettiin yhdistys, jonka jäsenet auttoivat rukoilemalla ja antamalla taloudellista apua. Dorothyllä oli myös uskollisia työtovereita ja ystäviä, jotka omistautuivat hänen näylleen kokosydämisesti.

Käytännön työn kasvaessa Dorothy ei unohtanut rukousta. Jokaisessa asuinpaikassa oli kappeliksi sisustettu huone, jossa hän vietti aikaa aikaisin aamulla tai myöhään illalla. Monet saivat Dorothy Kerinistä sen vaikutelman, että hän tuntui elävän lähempänä taivasta kuin muut.  Dorothy näki myös näkyjä. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän oli kokenut olevansa sotatantereella rukoilemassa haavoittuneiden ja kuolevien sotilaiden puolesta. Dorothyn rukouselämään oli kuulunut toisenlaistakin kärsimystä. Pappilavuosina hänen käsiinsä, jalkoihinsa ja kylkeensä ilmestyi ristiinnaulitsemisen merkit. Dorothy oli halunnut pitää tämän salassa, mutta Richard Langford-James katsoi parhaaksi hankkia asialle todistajia.

 Burrswoodin kirkon risti. Kuva: DJBonny

Dorothy Kerinin näkyvä toiminta ei ollut kuitenkaan mitenkään hurmoksellista. Sairaiden puolesta rukoillessaan hän toi ihmiset yksinkertaisesti Jumalan eteen. Hän ei uskonut eikä julistanut, että kaikki paranisivat. Joskus tapahtui ihmeitä, joskus sairaus päättyi kuolemaan. Dorothylle riitti, että ihmiset saivat sisäisen rauhan. Hän rohkaisi monia vastaamalla näiden kirjeisiin ja kulkemalla pitkiäkin matkoja eri puolille maata rukoilemaaan sairasvuoteiden äärelle. Useimmat kokivat, että Dorothy vaikutti syvästi heidän elämäänsä, koska hän toi heille ensi sijassa tunteen Kristuksen läsnäolosta.

Dorothy Keriniä pidettiin melkein pyhimyksenä, mutta hän ei ollut yli-ihminen. Hän uupui koettaessaan tehdä liian paljon yhdellä kertaa, sairasteli ja kärsi ajoittain myös masennuksesta. Elämäniloisuuden ja empatian kääntöpuolena oli vaativuus itseä ja muita kohtaan ja joskus kiukunpuuskat. Hän teki todennäköisesti myös teki virheitä. Dorothy Kerinin vaiheisiin tutustuneita on ihmetyttänyt, että hän päätti 52-vuotiaana  adoptoida yhdeksän sotaorpoa, jotka olivat lähes samanikäisiä. Dorothy itse koki Jumalan kehottaneen häntä tähän, mutta hänen ratkaisuaan ohjasi myös ehkä kaipuu elää lasten keskellä. Lasten samanikäisyys ja Dorothyn pitkät työpäivät aiheuttivat kilpailua hänen ajastaan eikä kukaan tuntunut pystyvän hallitsemaan lasten villiä ja kuritonta käytöstä. Lopulta lapset oli passitettava sisäoppilaitoksiin kummien kustannuksella. Dorothy ei myöskään tehnyt testamenttia ja sairaskodin tulevaisuus oli vaakalaudalla monta vuotta kunnes kuolinpesän jakamisesta saatiin sovittua lasten kanssa.

 Burrswoodin sairaala. Kuva: MBonny

Vuonna 1948, kun Dorothy oli 59-vuotias, toiminta oli siirtynyt Kentin kreivikuntaan vanhaan Burrswoodin kartanoon, joka oli ollut muun muassa Venäjän suuriruhtinas Mikaelin omistuksessa. Rakennus oli sotavuosien jäljiltä hyvin huonossa kunnossa. Dorothy sai ostettua sen edulliseen hintaan, ja pieni uskollisten naisten ryhmä kunnosti paikkaa Dorothyn johdolla aamusta yöhön. Alueen lääkärit ja erikoislääkärit olivat aluksi Burrswoodia vastaan. Sitä pidettiin jonkun uskonnollisen sekopään hankkeena. Kun sairaskodin toiminnan havaittiin olevan hoidon kannalta aivan normaalia, lääkärit muuttivat mieltään ja ryhtyivät lähettämään potilaitaan sinne. Vähitellen Dorothy alkoi laajentaa Burrswoodia. Viimeisin rakennusprojekti oli hänen omien suunnitelmiensa mukaan pystytetty kirkko, jossa rukoillaan edelleen säännöllisesti sairaiden puolesta. Yhden ikkunan lasimaalauksen aiheeksi valittiin Jeesus parantamassa Jairuksen tytärtä. Se muistutti myös Dorothyn omasta ihmeparantumisesta.

 

 Jairuksen tyttären paraneminen. Lasimaalaus Burrswoodin kirkossa. Kuva: DJBonny

Kaiken muun työn ohella Dorothy alkoi vielä yli 60-vuotiaana ottaa vastaan kutsuja puhua seurakunnissa, koska hän koki, että hänellä oli välitettävänä viesti myös Burrswoodin ulkopuolella. Kirkon piirisssä oli alettu kiinnostua uudestaan Jumalan parantavasta toiminnasta ja Dorothy toivoi, että sairaiden puolesta rukoilemiselle annettaisiin sama arvo kuin Uuden testamentin aikaan. Aikaisempien vuosikymmenten epäilevä asenne uskontoa kohtaan oli myös väistymässä. Dorothy Keriniä alettiin kuunnella, koska ihmiset kaipasivat hengellisiä kokemuksia.

Ensimmäiselle ulkomaiselle puhujamatkalleen Dorothy Kerin lähti 70-vuotiaana vuonna 1959. Matka suuntautui Ruotsiin, jossa hän kävi yhteensä kolme kertaa. Kymmenet tuhannet ihmiset kerääntyivät kuulemaan hänen yksinkertaista opetustaan yli kirkkokuntarajojen. Dorothyn viesti, että Jumala voi koskettaa ihmisen henkeä, sielua ja ruumista, otettiin vastaan innostuneesti. Hän kiersi puhumassa myös Yhdysvalloissa, Sveitsissä ja Ranskassa. Neljäs Ruotsin matka, jonka yhteydessä hän oli tulossa myös Suomeen, jäi toteutumatta. Dorothy ei ollut säästänyt voimiaan ja hänen sydämensä ei enää kestänyt. Hän kuoli vuonna 1963.

Harvat ihmiset tietävät nykyään mitään Dorothy Kerinistä. Hän olisi ehkä siitä kiitollinen, sillä hän ei pitänyt julkisuudesta. Dorothy piti omaa rooliaan vähäisenä ja kuvasi itseään vain putkenpätkäksi, jonka kautta Jumalan voima vaikutti. Näky ja lupaus tammenterhon kasvamisesta puuksi on toteutunut muilla tavoilla. Anglikaanisessa kirkossa herättiin keskustelemaan Jumalan parantavasta voimasta. Kaksikymmentä vuotta Dorothyn kuoleman jälkeen kirkko otti sairaiden puolesta rukoilemisen huomioon toiminnassaan ja nimesi työalueelle vastuuhenkilön. Burrswoodin sairaskoti Kentissä on nykyään sairaala, jossa hoidetaan väsymysoireyhtymästä kärsiviä ihmisiä ja saattohoitoa tarvitsevia potilaita. Sairaalan suojelijana on ollut arkkipiispa Rowan Williams. Nuoren naisen kuolinvuoteelta alkanut kuuliaisuuden sävyttämä elämä ei ole kadonnut jälkiä jättämättä.

Lisää Dorothy Kerinistä:
Johanna Ernestin kuvaus Dorothy Kerinin elämästä 

Kuningatar Elisabet: Odottamaton kutsumus

Englannin kuningatar Elisabet ei syntynyt hallitsemaan, mutta kristillinen vakaumus auttoi häntä sopeutumaan vaativaan rooliin.

Kuutisenkymmentä vuotta sitten nuori, hoikka nainen astui Westminster Abbeyyn Lontoossa valkoisessa puvussa, jota peitti punainen pitkä viitta. Viitan väri symboloi Kristuksen uhria ja sen kantajan omaa halua elää saman esimerkin mukaan. Nainen oli kuningatar Elisabet II, joka juhlallisen kruunajaisseremonian kuluessa lupasi käsi Raamatulla tehdä parhaansa hallitsijana ja pitää yllä kristillistä uskoa. Sen jälkeen arkkipiispa voiteli kuningattaren pään öljyllä ja asetti kruunun hänen päähänsä.

 

 

 Virallinen kruunajaiskuva

Yli tuhat vuotta vanha seremonia korosti sitä, että hallitsijan oli valinnut Jumala, jolle uusi kuningatar oli vastuussa tehtävänsä hoitamisesta. Elisabet tunsi sen todeksi omalla kohdallaan. Hän ei ollut syntynyt hallitsijaksi, mutta kun tehtävä oli osunut hänelle, hän otti sen vakavasti myös hengellisessä mielessä.

Elizabeth Alexandra Mary oli ollut syntyessään vuonna 1926 kolmas kruununperimysjärjestyksessä. Silloisen kuninkaan Yrjö V:n vanhimman pojan odotettiin avioituvan ja saavan lapsia, joista joku perisi kruunun aikanaan. Elisabetin tulo Ison-Britannian, Australian, Kanadan ja useiden muiden Kansainyhteisön maiden hallitsijaksi oli seurausta tapahtumista, joissa voi nähdä myös kohtalon puuttumisen peliin.

 3-vuotias prinsessa

Kun Elisabet oli kymmenvuotias, hänen setänsä, kuningas Edvard VIII päätti luopua asemastaan avioituakseen amerikkalaisen Wallis Simpsonin kanssa. Jälkeenpäin jotkut olivat kiitollisia siitä, että huvitteluun keskittyvän prinssin sijaan valtaistuimelle saatiin vaikeiksi sotavuosiksi Edvardin veli ja Elisabetin isä, tunnollinen Yorkin herttua Albert.

Elisabetin vanhemmilla oli ollut vain kaksi toivetta tyttärensä ja tämän sisaren Margaretin elämän suhteen: luoda heille mahdollisimman huoleton lapsuus ja ohjata heitä onnelliseen avioliittoon. Perheen elämä muuttui ratkaisevasti vallanvaihdoksen seurauksena. Elisabet joutui muuttamaan rauhallisesta kodistaan Windsorin puistossa kolkkoon Buckinghamin palatsiin. Kun hänelle selvisi, mikä häntä itseään odottaisi tulevaisuudessa, hänen kerrotaan alkaneen rukoilla, että vanhemmat saisivat vielä pojan, joka ohittaisi hänet kruununperimysjärjestyksessä.

Vanhemmille ei enää syntynyt muita lapsia ja Elisabet hyväksyi kohtalonsa kapinoimatta. Hän halusi seurata isänsä esimerkkiä ja omistaa elämänsä kansakunnan ja Kansainyhteisön hyväksi. Ujon, omissa oloissaan ja hevosten parissa viihtyvän Elisabetin oli opeteltava elämään jatkuvassa kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Hänen oli totuttava siihen, että hän oli aina tarkkailun ja huomion kohteena ja esimerkkinä muille.

 Rakkaat hevoset

Kun Elisabetin isä kuoli vuonna 1952, prinsessan mahdollisuudet omaan elämään päättyivät lopullisesti.  25-vuotias kuningatar pyysi radioidussa puheessaan ihmisiä rukoilemaan, että Jumala antaisi hänelle viisautta ja voimaa ja auttaisi häntä palvelemaan uskollisesti.

Elisabetin vastuuntuntoisuus ja järjestelmällisyys auttoivat häntä alkuun vaativassa tehtävässä. Hyvän muistinsa avulla hän pystyi omaksumaan nopeasti tarvittavat tiedot ja tunnistamaan tapaamansa ihmiset. Julkisuudessa hän on useimmiten antanut vaikutelman vakavasta ja pidättyvästä ihmisestä, mutta välillä joku kertoo toisesta, piilossa olevasta puolesta: naisesta , joka jaksaa pitkien tilaisuuksien täyttämän elämän nauramalla ja pilailemalla silloin, kun paikalla on vain perhettä tai lähimpiä avustajia, tai joka rupattelee niitä näitä taukoamatta, niin että muotokuvamaalaritkin hermostuvat.

Kuudenkymmenen hallitusvuoden aikana kuningattaren on pitänyt koettaa seurata aikaa ja silti säilyttää monarkian asema. Vaikka suhtautuminen kuninkaallisiin on vaihdellut, kuningatar Elisabet oli timanttiriemuvuotta viettäessään vuonna 2012 suositumpi kuin koskaan. Suuri yleisö arvostaa sitä, että muutosten keskellä on jotain pysyvää ja luotettavaa ja että kuningatar jaksaa edelleen osallistua vuosittain yli 400 tilaisuuteen. Aina arvokkaasti esiintyvä kuningatar on osoittautunut korvaamattomaksi kansakunnan symboliksi monilla ulkomaanmatkoilla.

 Windsorin puistossa oleva kappeli, jossa kuningatar osallistuu jumalanpalveluksiin

Kuningattaren omaan jaksamiseen ja lannistumattomuuteen on todennäköisesti vaikuttanut hänen kristillinen vakaumuksensa. Hänen lapsuuteensa kuului perinteinen anglikaanisuus, jossa arvostettiin Raamattua, rukouskirjaa ja säännöllistä kirkossakäyntiä. Kuningatar Elisabet on pitäytynyt näihin sekä yksityisessä että julkisessa elämässään. Julkisten juhlajumalanpalvelusten ohella hän käy kirkossa Windsorin puiston alueella, lapsuudenkotinsa yhteydessä olevassa yksityiskappelissa poissa uteliaiden katseilta. Elisabetin kerrotaan myös lukevan Raamattua ja käyttävän yhä rukouskirjaa, jonka hän sai lahjaksi arkkipiispalta ennen kruunajaisiaan.

Vaikka kuningatar ei periaatteessa puhu yksityisistä ajatuksistaan julkisuudessa, hän yllätti britit kymmenisen vuotta sitten kertomalla uskonsa merkityksestä perinteisessä joulupuheessaan. Hän sanoi koettavansa elää Kristuksen opetusten puitteissa ja vastuullisena Jumalan edessä. ”Olen, kuten niin monet teistä, saanut suurta lohtua vaikeina aikoina Kristuksen sanoista ja esimerkistä”, hän tunnusti. Puhe sai niin paljon myönteistä palautetta, että kuningatar on sen jälkeen sisällyttänyt puheisiinsa kristillisiä teemoja. Pari vuotta myöhemmin hän kertoi,miten usko ohjaa häntä hyvien ja huonojen aikojen läpi. ”Jokainen päivä on uusi alku. Tiedän, että ainoa tapa elää elämääni on yrittää tehdä sitä, mikä on oikein, katsoa asioita pitkällä tähtäimellä, antaa parhaani kaikessa, mitä päivä tuo mukanaan, ja luottaa Jumalaan. Kuten ne teistä, jotka saavat innoitusta omasta uskostaan, saan voimaa kristillisen evankeliumin toivon sanomasta”, hän sanoi.

Kuningatar Elisabetin elämään on sisältynyt sekä myötä- että vastatuulta. Nuorena filmitähtimäisen kaunis kuningatar oli koko maailman suosikki, joka sai englantilaiset haaveilemaan uudesta aikakaudesta. Elisabet ja Prinssi Philip muodostivat aluksi lapsiensa kanssa kiiltokuvamaisen ihanneperheen.

 Prinssi Philip, Andrew, Edward, kuningatar Elisabet, Charles ja Anne 60-luvulla

Kuusikymmentäluvulla uutuudenviehätys kuitenkin katosi. Monet alkoivat ajatella, että monarkia oli modernissa maailmassa aikansa elänyt instituutio ja että kuninkaallinen perhe tuli liian kalliiksi. Kielteisen mielikuvan muuttamiseksi kuningattaren roolista ja hänen perheestään tehtiin vuonna 1969 Royal Family –niminen elokuva. Se kasvatti kuningattaren suosiota, mutta käynnisti myös kohtalokkaan kehityksen. Ihmiset alkoivat janota lisää tietoa kuninkaallisten yksityiselämästä. Lehdistö, joka oli aikaisemmin itse sensuroinut kuninkaallisista julkaistavaa materiaalia, alkoi toteuttaa yleisön toiveita seuraamalla nuoremman sukupolven edesottamuksia. Kun Diana Spencer ja Sarah Ferguson tulivat kuvioihin mukaan, tiedotusvälineet alkoivat suhtautua kuninkaallisiin kuin viihdemaailman henkilöihin.

Vähitellen kuningatar Elisabetin ylläpitämä perinteinen kuva monarkiasta jäi nuorten kuninkaallisten edesottamusten ja avioliitto-ongelmien varjoon. Käsitys ihanneperheestä romuttui ja kuninkaallisten arvostus romahti. Kun prinsessa Diana kuoli vuonna 1997 kuningattaren oma suosio oli alimmillaan. Hänen tapansa toimia pidättyvästi ja traditioita noudattaen ei enää sopinutkaan vallitsevaan ajatteluun. Monet aavistelivat, että kuninkaalliset jäisivät pysyvästi paitsioon. Elisabetin hallituskauden 50-vuotisjuhlaa odotettiin vuonna 2002 sekavin tuntein: kiinnostaisiko se brittejä? Mutta tuuli oli taas kääntynyt, kuningattaren edustamaa perinnettä oli alettu arvostaa uudestaan ja juhlasta tuli menestys.

Kuningatar keväällä 2007

Kuningattaren puheiden kristillinen sisältö ei ole myöskään vähentänyt hänen suosiotaan. Monikulttuurisuuden keskellä muiden uskontojen edustajat arvostavat selkeitä uskonnollisia näkemyksiä, jotka kuningatar esittää rauhanomaisesti ja loukkaamatta ketään. Hän on myös anglikaanisen kirkon päänä korostanut sitä, että kirkko on ollut luomassa yhteiskuntaa, jossa on tilaa kaikille. Tunnetun päivälehden kolumnisti ei ole ehkä turhaan sanonutkaan, että kuningatar Elisabet on tänä päivänä eräs vaikuttavimmista uskonnollisista johtajista Brittein saarilla.

Eräässä joulupuheessaan kuningatar Elisabet puhui kristinuskoon keskeisesti kuuluvasta anteeksiannosta. Hän muistutti, että anteeksianto voi eheyttää rikkoutuneet perheet, palauttaa ystävyyden ja tuoda sovinnon jakaantuneisiin yhteisöihin. ”Juuri anteeksiannossa me voimme tuntea Jumalan rakkauden voiman”, hän sanoi. Vaikka kuningatar puhui tapansa mukaan hyvin muodollisesti, kuulijoista tuntui, että puheen sisältö ei ollut vain kaunopuheisuutta, vaan perustui hänen omaan kokemukseensa.

Kuudenkymmenen vuoden jälkeen kuningattaren olettaisi jo kaipaavan vetäytymistä julkisuudesta. Elisabetin ei kuitenkaan uskota luopuvan valtaistuimesta poikansa Charlesin hyväksi, koska hän katsoo kruunajaisvalansa velvoittavan häntä elämänsä loppuun asti. Todennäköisesti hän vain antaa useampia tehtäviä nuorempien hoidettavaksi. Monet britit eivät edes osaa tai uskalla kuvitella, millainen monarkia olisi ilman Elisabetia. He toivovat edelleen samaa kuin Westminster Abbeyyn vuonna 1953 kokoontuneet vieraat, jotka tervehtivät kruunattua hallitsijaansa huutamalla ”Kauan eläköön kuningatar Elisabet!”.

Lisää aiheesta:

Ian Bradley, God Save the Queen. The Spiritual Heart of the Monarchy

Andrew Marr, The Diamond Queen: Elizabeth II and Her People

Ben Pimlott, The Queen: Elizabeth II and the Monarchy

Sarah Bradford, Elizabeth: A Biography of Her Majesty the Queen

Artikkeli on suurin piirtein sama kuin Askel-lehdessä 6/2012 ilmestynyt juttuni.

Kuvat tekijänoikeuksista vapaita kuvia netistä.

John Newton: Orjakauppiaasta virsirunoilijaksi

Tunnettu hengellinen laulu On armo suuri ihmeinen pohjautuu sen kirjoittajan John Newtonin omiin kokemuksiin. Paatunut orjakauppias sai anteeksi ja aloitti uuden elämän pappina, kirjoittajana ja lopulta myös orjakaupan vastustajana.

Jos historiasta etsittäisiin esimerkkejä armon vaikutuksesta yhden ihmisen elämään, englantilaisen John Newtonin tarina voisi olla listan kärkipäässä. Se alkaa lähes kolmesataa vuotta sitten, kun eräs nuori äiti toivoi, että hänen pojastaan tulisi pappi. Hän opetti lapselleen katekismusta ja virsiä ja vei hänet kirkkoon sunnuntaisin. Äiti ei kuitenkaan saanut tietää, toteutuiko hänen haaveensa, sillä hän kuoli tuberkuloosiin, kun poika oli vasta kuusivuotias. 

Lapsesta tuli kuin tulikin pappi ja lisäksi virsirunoilija ja kirjailija. Suomalaisessakin virsikirjassa on John Newtonin sanoittama virsi On Jeesus nimi ihanin. Newton oli myös mukana kampanjassa, joka lopetti eurooppalaisten harjoittaman orjakaupan. Hänen äitinsä olisi silti kauhistunut, jos olisi tiennyt kaikista poikansa vaiheista.  Kiltistä lapsesta kasvoi kuriton ja Jumalaa pilkkaava nuori mies. 

 Newton myöhemmällä iällä

John Newton syntyi  Lontoossa vuonna 1725 merikapteenin poikana. Isän mentyä uusiin naimisiin, John passitettiin muutamaksi vuodeksi sisäoppilaitokseen kunnes isä otti yksitoistavuotiaan pojan mukaansa merille. Matkojen välillä hän ei kuitenkaan valvonut Johnin elämää ja poika vietti aikaansa huonossa seurassa. Muutama täpärä pelastuminen kuolemalta sai nuoren Newtonin koettamaan tehdä parannusta, mutta yritykset eivät kestäneet kauan.

Kun John Newton oli 17 vuoden ikäinen, isä järjesti hänelle lupaavan työpaikan Jamaikalla olevalle sokeriruokoplantaasille, mutta Newton myöhästyi tahallaan laivasta. Hän oli rakastunut eikä halunnut lähteä toiselle puolelle maapalloa. Rakkauden kohde oli ystäväperheen tytär Mary, jota kutsuttiin Pollyksi.  Tyttö oli vasta 14-vuotias eikä John uskaltautunut puhumaan tunteistaan moneen vuoteen.  

Isä jatkoi silti poikansa auttamista. Hän hankki tälle pestejä tuttujen laivoille, mutta John ei arvostanut saamiaan mahdollisuuksia vaan aiheutti jatkuvasti ongelmia käytöksellään. Sitten tilanne muuttui pahemmaksi. John kaapattiin palvelukseen merivoimien alukselle, jonka koviin oloihin kukaan ei halunnut vapaaehtoisesti.  Hän koetti karata, mutta jäi kiinni.  Ihmeellisen yhteensattuman ansiosta hän pääsi kuitenkin vaihdossa merimieheksi Sierra Leoneen menossa olevaan laivaan. Perillä hän siirtyi englantilaisen orjakauppiaan apulaiseksi. 

John Newtonin aikaan britit olivat voimakkaasti mukana orjakaupassa, jolla hankittiin työvoimaa Amerikan plantaaseille. Orjalaivojen kapteenit ostivat orjia sekä välittäjiltä että suoraan afrikkalaisilta heimopäälliköiltä, jotka vaihtoivat vankeja ja vihollisia aseisiin ja muihin tavaroihin. Kaupan avulla sekä yksilöt että eurooppalaiset kaupungit vaurastuivat nopeasti. Orjakauppaa pidettiin normaalina liiketoimintana eivätkä edes  kristityt kokeneet tarpeelliseksi pysytellä sen ulkopuolella. Ne, jotka tiesivät väkivallasta, raiskauksista ja epäinhimillisistä olosuhteista, eivät kertoneet siitä julkisuudessa.

 George Morlandin orjakauppaa kuvaava maalaus vuodelta 1791

Newtonin omat haaveet rikastumisesta eivät toteutuneet. Hän ei tullut toimeen esimiehensä afrikkalaisen rakastajattaren kanssa ja joutui lopulta kahleisiin ja tekemään maatöitä tukahduttavassa helteessä orjien rinnalla. Hän pääsi vapaaksi vasta noin vuoden päästä, kun toinen välittäjä otti hänet palvelukseensa. Kokemus ei silti muuttanut paatuneen Newtonin suhtautumista orjuuteen eikä elämään. Hän alkoi nauttia samasta hedonistisestä elämäntyylistä kuin muutkin orjakauppaan sotkeutuneet. Ehkä hänestä  ei olisi koskaan kuultu sen enempää ellei hänen isänsä olisi taas puuttunut asioihin ja pyytänyt Sierra Leoneen matkaavaa merikapteenia etsimään poikaansa. Kapteeni löysikin Newtonin – taas ihmeellisten yhteensattumien kautta – ja Pollyn muistaminen houkutti nuoren miehen takaisin Englantiin.  

Vasta paluumatkan tapahtumat käynnistivät muutoksen, joka teki John Newtonista vähitellen toisen miehen. Ensin häntä alkoi vaivata laivalla olleen hengellisen kirjan sisältö. Sitten laiva joutui myrskyyn ja oli kaiken todennäköisyyden mukaan uppoamassa.  Newton alkoi ajatella, mitä hänelle tapahtuisi kuoleman jälkeen. Hänen mieleensä tuli lapsuudessa opittuja raamatunlauseita ja tilanteita, joissa Jumala oli näyttänyt varjelleen hänet kuolemalta. Hän alkoi rukoilla epätoivoisesti, että hänen äitinsä Jumala armahtaisi häntä.

Kun laiva ja sen miehistö sitten selvisivätkin satamaan, entinen pilkkaaja oli alkanut taas uskoa Jumalaan. Newton koetti aloittaa uuden elämän, mutta ei onnistunut. Seuraavalla merimatkalla hän sairastui vakavasti, katui mennyttä elämäänsä ja jätti rukouksessa elämänsä Jumalan armon varaan. Parannuttuaan ja palattuaan kotiin Newton  uskaltautui seitsemän vuoden odotuksen jälkeen kosimaan Pollya, joka vastasi myöntävästi. Pollyn sairastelusta ja pariskunnan lapsettomuudesta huolimatta  Newton oli  seuraavat 40 vuotta niin onnellinen vaimonsa kanssa, että hän välillä pelkäsi palvovansa tätä enemmän kuin Jumalaa. 

 Orjien sijoittaminen laivalla 

Seuraavaksi Newton pestattiin orjalaivan kapteeniksi. Hän  purjehti Liverpoolista Afrikan länsirannikolle ostamaan orjia ja jatkoi matkaa orjalastin kanssa Karibian saarille. Kun orjat oli myyty, laiva lastattiin sokerilla, puuvillalla ja tupakalla kotimatkaa varten. Matkan hiljaisempina vaiheina Newtonille jäi aikaa tutkia Raamattua ja rukoilla. Vähitellen hän alkoi pitää orjien kuljettamista epämiellyttävänä tehtävänä ja rukoili löytävänsä muuta työtä. Rukouksiin vastattiin yllättävällä tavalla. Kun Newtonin oli 29-vuotiaana määrä lähteä neljännelle matkalleen kapteenina, hän sai halvauskohtauksen. Toipumisesta huolimatta lääkärit neuvoivat häntä pysymään kotona. Newton oli sen jälkeen työttömänä ja jatkoi aiemmin aloittamaansa latinan, heprean ja teologian opiskelua. Lopulta eräs tuttava auttoi häntä saamaan työpaikan tullin tarkastajana Liverpoolin satamassa. 

Liverpoolissa Newtonia alkoi huolestuttaa kaupungin asukkaiden hengellinen tila. Hän innostui kirkon piirisssä vaikuttavasta herätysliikkeestä ja tutustui siinä mukana oleviin pappeihin. Newton alkoi ajatella, että ehkä Jumala oli kutsumassa häntä anglikaanisen kirkon työhön. Vaikka Newtonilla ei ollut yliopistokoulutusta, hän oli saavuttanut omilla opinnoillaan saman tason kuin monet papit. Valitettavasti piispat eivät halunneet vihkiä häntä papiksi. Kontaktit herätyspuhujiin leimasivat Newtonin ei-toivotuksi lisäksi papistoon, jossa katsottiin olevan jo liikaa sopimattoman intohimoisesti uskontoon suhtautuvia miehiä.

Newton alkoi sen sijaan kirjoittaa elämäkertaansa, joka ilmestyi kirjemuotoisena. Kirjasta tuli menestys. Se tarjosi jännitystä, romantiikkaa ja hengellistä sanomaa ja kertoi lukijoille ensimmäistä kertaa, millaisissa olosuhteissa orjia kuljetettiin. Newton tunnusti, että muitten esimerkki  ja hyödyn tavoittelu olivat sokaisseet hänen omat silmänsä.

Nuori Dartmouthin jaarli, joka ihastui Newtonin elämäkertaan, päätti auttaa häntä pääsemään papiksi. Hän tarjosi hänelle virkaa oman alueensa seurakunnasta ja sai järjestettyä vaikutusvallallaan tarvittavan pappisvihkimyksen. Tuore 39-vuotias pappi muutti vaimoineen pieneen Olneyn maaseutukaupunkiin. Vaikka kirkko ja pappila olivat komeita, valtaosa seurakuntalaisista oli köyhiä. Uusi kappalainen vieraili ahkerasti seurakuntalaistensa kodeissa vanhaan kipparintakkiinsa pukeutuneena ja saavutti myös niiden suosion, jotka olivat jättäneet kirkon syystä tai toisesta. 

 Olneyn pappila  Kuva kirjoittajan

Ryhtyessään opettamaan lapsia ja aikuisia Newton huomasi, että jotkut asiat jäivät ihmisten mieliin parhaiten runomuodossa, ja hän alkoi kirjoittaa virsirunoja käsiteltävistä aiheista. Newtonia inspiroi myös runoilija William Cowper, jonka kanssa hän ystävystyi, ja he julkaisivat yhteisen kokoelman Olneyn virret. Kokoelmasta tuli hyvin suosittu, mutta sen nykyisin tunnetuin virsi Amazing Grace (On armo suuri, ihmeinen) tuli kuuluisaksi vasta paljon myöhemmin amerikkalaisten avulla.

Kasvava maine toi kutsuja siirtyä muihin tehtäviin, mutta Newton ei ollut valmis jättämään Olneyn seurakuntaa ennen kuin hänelle tarjottiin kirkkoherran virkaa Lontoon ydinkeskustasta kuudentoista vuoden jälkeen. St Mary Woolnoth oli itsessään pieni seurakunta, mutta se tarjosi mahdollisuuden välittää evankeliumia Lontoon vaikutusvaltaisille ihmisille. Vaikka Newtonia ei pidetty tyyliltään hyvänä puhujana, hän keräsi kuulijoita yli kirkkokuntarajojen. Hänen suosiotaan kasvatti myös uusi kirja,  jossa hän vastasi hengellistä elämää koskeviin kysymyksiin. 

Newtonin tunnettuus tuli hyvään käyttöön myös kampanjassa, joka tähtäsi orjakaupan lopettamiseen. Orjakaupan vastaiset näkemykset olivat alkaneet voimistua 1780-luvulla ja aktivistit halusivat parlamentin puuttuvan asiaan lainsäädännön kautta. Asiaa lähti ajamaan William Wilberforce, joka tunsi Newtonin henkilökohtaisesti. Wilberforce oli aikaisemmin kokenut uskonnollisen kääntymyksen ja tullut kysymään Newtonin neuvoa siirtymisestä kirkon palvelukseen. Newton sai hänet kuitenkin uskomaan, että kristittyjä tarvittiin myös politiikassa. 

Orjakaupan vastaisen kampanjan tunnus 1780-luvulta

Kampanjan käynnistyessä Newton antoi sille täyden tukensa. Hän julkaisi omiin kokemuksiinsa perustuvan kirjasen, jossa hän tunnusti nyt häpeälliseltä tuntuvan menneisyytensä ja esitti moraalisia ja humanitaarisia syitä orjakaupan lopettamisen puolesta. Kirjasen paljastama orjien kidutus ja naisorjien hyväksikäyttö järkyttivät lukijoita ja vaikuttivat yleiseen mielipiteeseen. Newton kutsuttiin sen jälkeen kertomaan ajatuksistaan myös parlamenttiedustajille ja ministereille. Kaikista yrityksistä huolimatta lakimuutos saatiin aikaan vasta vuonna 1807. Seuraukset olivat silti kauaskantoiset, sillä brittilaivat alkoivat puuttua merillä myös muiden maitten harjoittamaan orjakauppaan. 

John Newton oli tässä vaiheessa jo 82-vuotias ja kuoli saman vuoden lopulla.  Hänen äitinsä rukoukset oli kuultu ja niihin oli vastattu odottamattomillakin tavoilla. Newton ei itse koskaan lakannut ihmettelemästä  Jumalan puuttumista elämäänsä. “Herramme Jeesuksen Kristuksen rikkaan armon kautta varjeltu, uudistettu, anteeksi saanut ja asetettu saarnaamaan uskoa, jota hän oli pitkään koettanut tuhota”, hän tiivisti värikkäät vaiheensa omaan muistokirjoitukseensa.  

Tämä artikkeli on suurin piirtein sama kuin Askel-lehdessä 2/2012 julkaistu juttuni.

Jane Austen: Pitkä odotus

Jane Austen rakasti kirjoittamista, mutta ei pitänyt sitä tärkeimpänä asiana elämässään. Ehkä siksi hän jaksoi nauraa silloinkin, kun hänen omat toiveensa elämän suhteen eivät näyttäneet täyttyvän.

Jane Austen syntyi vuoden 1775 joulukuussa englantilaisen maalaiskylän pappilassa. Talvi oli niin ankara, että uusi tulokas kastettiin kirkossa vasta huhtikuussa. Ensimmäiset elinkuukaudet antoivat viitteen siitä, millaista Austenin elämä olisi kirjailijana: hän joutui odottamaan pitkään kodin seinien sisäpuolella ennen kuin hänet tunnustettiin muualla.

Austenin perhe asui Steventonin kylässä eteläisessä Hampshiren kreivikunnassa. Kirkkoherra George Austenilla oli kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Jane oli katraan toiseksi nuorin ja jäi usein aktiivisten veljien varjoon, vaikka hän ei ollut itsekään syrjäänvetäytyvä lapsi. Kiinnostus kirjoihin ja kirjoittamiseen tuli perintönä kummaltakin vanhemmalta. Isällä oli laaja kotikirjasto ja hän luki usein ääneen perheelleen. Janen äiti tunnettiin sukulaisten ja ystävien kesken sukkelien pikkurunojen riimittelijänä. Ei ihme, että Jane alkoi jo varhain sepittää koomisia tarinoita ja runoja muitten viihdyttämiseksi.

 Steventonin pappila, joka purettiin 1800-luvun alussa uuden rakennuksen tieltä

Vaikka Austenin perheen lapset kasvatettiin kristilliseen uskoon, ilmapiiri ei ollut rajoittava. Lapset saivat lukea mitä halusivat ja kodissa keskusteltiin vilkkaasti eri aiheista. Vapaa-ajalla tavattiin sukulaisia ja ystäviä, osallistuttiin tanssi-iltoihin tai amatööriteatteriesityksiin. Kristillinen vakaumus näkyi pyrkimyksenä hyvään käytökseen ja nuhteettomaan elämään, johon saatiin opastusta kokoontumalla yhteisiin aamuhartauksiin ja käymällä kirkossa.

Jane Austen sai valmiiksi kolmen romaanin (Ylpeys ja ennakkoluulo, Järki ja tunteet ja Northanger Abbey) käsikirjoitukset jo ennen kuin hän oli täyttänyt 25 vuotta. George Austen, joka huomasi tyttärensä lahjakkuuden, kirjoitti kustantajalle ja tiedusteli, kiinnostaisiko heitä uusi naiskirjailija, mutta kirje palautettiin ilman kommentteja. Jane joutui odottamaan vielä yli kymmenen vuotta ennen kuin hän sai julkaistua ensimmäisen romaaninsa.

Vuosien kuluessa Jane huomasi, että elämä ei mennyt niin kuin hän oli ajatellut. Sukulaiset ja ystävät avioituivat, muuttivat omaan kotiin ja saivat lapsia. Janen mahdollisuudet tähän naiselle tarjolla olevaan ainoaan vaihtoehtoon vähenivät vuosi vuodelta. Mikään orastava ihastus ei johtanut kosintaan eikä Jane ollut toisaalta valmis avioitumaan ilman rakkautta. 

 Janen sisaren Cassandran piirros on ainoa säilynyt kuva Jane Austenista, mutta sukulaiset eivät pitäneet sitä kovin näköisenä

Kun Jane oli 25-vuotias, hänen vanhempansa päättivät muuttaa Bathin kaupunkiin ja Jane joutui sisarensa Cassandran kanssa jättämään rakkaan kodin ja tutun ystäväpiirin. Hän ei viihtynyt vanhempien vuokraamissa asunnoissa eikä kotiutunut kaupungin seuraelämään. Kun George Austen kuoli viisi vuotta myöhemmin, vähävaraiset sisarukset viettivät pitkiä aikoja muitten kodeissa joko vieraina tai avustaen lasten tai sairaitten ihmisten hoitamisessa. Kirjoittaminen jäi taka-alalle.

Lopulta varakas Edward-veli keksi useamman vuoden jälkeen tarjota äidilleen ja sisarilleen omistamaansa Chawton Cottage –nimistä taloa Janelle rakkaassa Hampshiren kreivikunnassa. Kirjoittamiselle löytyi vihdoin sopiva ja rauhallinen ympäristö. Jane oli nyt 33-vuotias. Uudessa kodissa oli kaksi pientä olohuonetta, joista toisessa oli tilaa kirjoituspöydälle ja Jane kirjoitti siellä silloin, kun kukaan muu ei ollut paikalla. Chawtonin vuosina hän sai vihdoin julkaistua kaksi aikaisempaa käsikirjoitusta ja kaksi uutta romaania. 

 

Chawton Cottage Kuva MBonny

Jane Austenin ensimmäiset romaanit saivat myönteisen vastaanoton, mutta koska ne julkaistiin nimimerkillä, harva tiesi häntä kirjailijaksi ja elämä jatkui entisenlaisena. Janen kirjeistä näkyy, että hän ei pitänyt kirjojaan merkityksellisinä elämän isoihin kysymyksiin verrattuna. Kirjojen julkaiseminen merkitsi kuitenkin paljon Janen itsetunnolle. Nyt hänelläkin oli ”lapsia” ja omaa rahaa, jolla hän pystyi auttamaan yhteisissä menoissa. Jane alkoi myös nähdä, että naimattomuudella oli etunsa. Monet lähipiirin naiset olivat uupuneet jatkuviin synnytyksiin ja kuolleet lapsivuoteeseen. Janen elämä oli sittenkin vapaampaa, vaikka hänellä ei ollut edes omaa huonetta.

Monet Jane Austenin ajatukset hänen omasta elämästään ovat kuitenkin jääneet arvailujen varaan. Hän kirjoitti satoja kirjeita, joissa hän kuvaili arkipäivän tapahtumia, itseään ja muita ihmisiä humoristiseen tai ironiseen sävyyn. Joko hän ei paljastanut syvimpiä mietteitään tai ne jäivät niihin kirjeisiin, jotka Cassandra-sisar tuhosi myöhemmin.

Eräs piiloon jäävä asia on ollut Jane Austenin hengellinen elämä. Jotkut ovat epäilleet, että koska Jane Austen ei lainannut Raamattua eikä sivunnut hengellisiä asioita romaaneissaan kuten muut aikalaiskirjailijat, hän ei ollut tunnustava kristitty. Toisten mielestä romaanien satiiriset kuvaukset eivät käy yksiin kristillisen uskon kanssa. Silti Janen läheisin veli, Henry, luonnehti sisartaan hartaaksi ihmiseksi. On  arveltu, että kristinusko tuli tärkeämmäksi Austenille hänen kypsyessään ja se heijastui selvemmin hänen myöhemmissä romaaneissaan Kasvattitytön tarina ja Viisasteleva sydän.

Austenin kaikissa romaaneissa näkyy silti hänen omaksumiensa kristillisten arvojen vaikutus. Kertomusten henkilöt voivat ratkaista, valitsevatko he hyvän vai pahan tai toimivatko he omaa vai toisten etua ajatellen, ja ratkaisuilla on seurauksia heidän elämässään. Kun päähenkilöt huomaavat omat heikkoutensa tai ennakkoluulonsa, he koettavat korjata käytöstään ja suhtautumistaan, vaikka se ei ole aina helppoa. Jane Austenin romaaneista löytyvät sellaiset kristilliseen kilvoitteluun liittyvät sanat kuin itsehillintä, nöyryys ja velvollisuus. Austen paljastaa myös pappismiesten heikkouksia, mutta hän ei arvostele heidän tehtäväänsä kirkon palveluksessa. 

 Winchesterin katedraali

Jane Austenin oma kilvoittelu päättyi suhteellisen varhain. Hänen terveytensä romahti 40 ikävuoden jälkeen ja hän kuoli heinäkuussa 1817 Winchesterissä, jonne hän oli siirtynyt saadakseen hoitoa tunnistamattomaan sairauteen. Hänet haudattiin kaupungin katedraaliin vain muutaman perheenjäsenen läsnäollessa. Vaikka Jane Austenin romaanit olivat myyneet hyvin, hänen saavutustaan ei pidetty niin merkittävänä, että häntä olisi hautakirjoituksessa sanottu kirjailijaksi. Jane jäi kuolemassakin odottamaan, että hänen kirjoittamisensa tunnustettaisiin. Austenin perhe ei aavistanut, kuinka kuuluisia Janen ”lapsista” vielä tulisi.

Kirjoja Jane Austenista: 
Carol Shields: Jane Austen, Ajatus

Peter Leithart: Jane Austen, Christian Encounters, Thomas Nelson 
Claire Tomalin: Jane Austen: A Life, Penguin Books

Artikkeli on suurin piirtein sama kuin Askel-lehdessä 1/2011 julkaistu juttuni.

Charlotte Brontë: Ristiriitojen elämä

Vaikka Charlotte Brontë hätkähdytti aikalaisiaan feministisillä romaaneilla, hän ei pystynyt luomaan itsenäistä elämää kotipappilan seinien ulkopuolella. Viileän ulkokuoren alle kätkeytynyt tulikin pääsi näkyville vain hänen luomissaan henkilöissä.

Kun Kotiopettajattaren romaani ilmestyi vuonna 1847, se herätti sekä suurta kiinnostusta että kauhistusta. Romaanin päähenkilö, joka ilmaisi avoimesti intohimoisia tunteitaan, ei sopinut naisihanteeksi viktoriaanisen ajan Englantiin. Tekstiä pidettiin paikoittain jopa karkeana. Jotkut lukijat halusivat tietää, oliko kannessa olevan Currer Bell –nimen takana nainen vai mies. Jos hän oli nainen, hän ei voinut olla sopivaa seuraa kunniallisille neidoille tai rouville.

Kustantajakaan ei tiennyt kirjoittajan henkilöllisyyttä ennen kuin melkein vuotta myöhemmin, kun tuore kirjailija matkusti sisarensa kanssa Yorkshirestä yllätysvierailulle Lontooseen. Ovesta astui hyvin pienikokoinen, vanhanaikaisesti pukeutunut kolmissakymmenissä oleva nainen. Hänen päänsä vaikutti liian isolta vartaloon nähden, mutta silmät olivat valppaat ja ilmeikkäät. Vasta kun nainen näytti kustantajalta saamansa kirjeen, kustantamon johtaja uskoi olevansa kasvotusten kohuromaanin kirjoittajan kanssa. 

Charlotte Brontë oli valinnut sukupuolettoman kirjailijanimen tahallaan. Kun hän oli 21-vuotiaana kysynyt tunnetun runoilijan näkemystä mahdollisuuksistaan kirjoittajana, vastaus ei ollut rohkaiseva: kirjoittaminen ei ollut naisille sopiva tehtävä. Charlotte halusi, että hänen esikoisromaaniaan arvioitaisiin sen sisällön eikä kirjoittajan sukupuolen perusteella.

Kirjoittaminen oli aina ollut olennainen osa Charlotten ja hänen sisarustensa Annen, Emilyn ja Branwellin elämää. He olivat lapsesta asti sepittäneet tarinoita luomistaan mielikuvitusmaailmoista. Lasten äiti oli kuollut varhain, ja kaksi vanhinta tytärtä olivat menehtyneet sairastuttuaan karussa sisäoppilaitoksessa. Jäljelle jääneet sisarukset elivät pappisisänsä ja tätinsä kanssa Haworthin kylässä. Patrick Brontë antoi lastensa lukea, kirjoittaa ja maalata vapaasti ja vaeltaa ympäröivillä nummilla.

Haworthin pappila ja kirkko Brontën perheen aikaan

Kristillisellä uskolla oli myös keskeinen asema pappilan ja Charlotten elämässä. Kotona pidettiin hartauksia ja lapset lukivat Raamattua ja kristillisiä kirjoja. Vaikka Charlotte näki vuosien varrella myös lakihenkistä ja hurskastelevaa kristillisyyttä, se ei horjuttanut hänen sydämen uskoaan. Toisinaan hänestä kuitenkin tuntui, että hänen voimakkaat sisäiset intohimonsa olivat ristiriidassa hyvän kristillisen elämän kanssa. Lapsista vain Bramwellin uskottiin voivan ansaita elantonsa taiteilijana. Tyttöjen oli etsiydyttävä opettamaan muiden perheiden lapsia. Vaikka sisarukset toimivat kaikki jonkun aikaa opettajina ja kotiopettajina, työ ei sopinut heidän luonteelleen ja he palasivat aina helpottuneina kotiin jatkamaan tarinoitaan.

Charlotte oli torjunut joitakin kosijoita, jotka eivät tunteneet hänestä muuta kuin vakavan ja hillityn ulkokuoren. Mahdollisuudet itsenäiseen elämään näyttivät kuitenkin epätoivoisen vähäisiltä. Joidenkin ystävien esimerkin innoittamana Charlotte keksi 25-vuotiaana lähteä ulkomaille. Hän sai tätinsä rahoittamaan matkan Brysseliin, jossa Charlotten ja Emilyn oli määrä saada lisäoppia tyttökoulussa oman koulun perustamista varten. Bryssel vaikutti Charlotten elämään toisin kuin oli suunniteltu: koulun opettaja Constantin Héger tunnisti nuoren naisen kirjoittajanlahjat ja alkoi kannustaa ja ohjata häntä hiomaan tyyliään.

Constantin Héger

Héger, jota Charlotte oli aluksi kuvannut pieneksi ja rumaksi olennoksi, mullisti tahtomattaan Charlotten elämän tunnetasolla. Charlotte tuli yhä riippuvaisemmaksi miehen huomiosta ja palautteesta, mutta Héger, joka oli naimisissa, alkoi ottaa etäisyyttä. Charlotte kärsi ja eristäytyi. Kun Charlotte palasi kotiin, hän eli odottaen Hégerin kirjeitä, joita hän tunsi tarvitsevansa voidakseen jatkaa kirjoittamista. Niitä tuli silti yhä harvemmin Charlotten epätoivoisista vetoomuksista huolimatta. Charlotte koki hautautuvansa elävältä pappilassa.

Charlotten masennus alkoi haihtua vasta kaksi vuotta myöhemmin, kun hän sattumalta luki Emilyn runoja ja sai ajatuksen julkaista omakustanteena runokokoelman siskojensa kanssa. Runot eivät käyneet kaupaksi, mutta Charlotte, Emily ja Anne olivat inspiroituneet kirjoittamaan kukin omaa romaania.

Bramwell-veljen kuva sisaristaan. Charlotte oikealla

Charlotten romaani, Professori, ammensi hänen Brysselin kokemuksistaan, mutta ei kelvannut kustantajille. Lopulta eräs kustantamo uskoi Charlotten kykyyn kirjoittaa ja tiedusteli, voisiko hän tarjota jotakin muuta. Charlotte oli ehtinyt aloittaa Kotiopettajattaren romaanin ja sai sen nopeasti loppuun. Kirjasta tuli heti suuri menestys.
Kotiopettajattaren romaania ajatellaan helposti romanttisena tarinana, jossa rakkaus voittaa esteistä huolimatta. Se edusti aikanaan kuitenkin myös uudenlaista kristillistä feminismiä. Kirkossa oli alkanut vaikuttaa evankelikaalinen liike, joka korosti, että jokainen ihminen voi olla henkilökohtaisesti yhteydessä Jumalaan ilman välittäjiä. Naisten kohdalla tämä merkitsi mahdollisuutta uudenlaiseen itsenäisyyteen. Jumala saattoi puhua heille suoraan eikä vain miesten kautta. Käytännössä se johti silti ristiriitoihin. Toisaalta naiset rohkaistuivat toimimaan kodin ulkopuolella, toisaalta kunnon kristityn naisen kutsumuksen oletettiin löytyvän perhepiiristä. Charlotte tunsi tämän ristiriidan omassa elämässään eikä löytänyt siihen ratkaisua.

Kotiopettajattaren romaanissa Charlotte Brontë loi itseään muistuttavan päähenkilön, jonka vaatimaton ulkonäkö kätkee sisäisen palon. Jane Eyren on ajateltu ilmaisevan Charlotten patoutuneita tunteita ja ajatuksia. Päähenkilö poikkeaa aikalaisten naisihanteesta, joka edellytti sopeutumista yhteiskunnan normeihin ja nöyrää tyytymistä omaan osaan. Jane Eyre edustaa kristittyä naista, jonka usko vaikuttaa ratkaisuihin, mutta ei tukahduta hänen persoonallisuuttaan.

Jane Eyre ja Rochester kirjan toisen painoksen kuvituksessa

Romaanin miehillä, komealla kartanonherra Rochesterilla ja hurskaalla pastori St John Riversillä, on omat näkemyksensä siitä, mikä olisi Jumalan tahto Janen elämässä. Jane hylkää kuitenkin intohimoisen rakkauden, joka johtaisi aviorikokseen ja riippuvuuteen, ja torjuu kosinnan, joka tarjoaa jaloa kristillistä palvelutehtävää mutta ei rakkautta. Romaanin lopuksi Jane johdatetaan takaisin katuvan ja rangaistuksen kärsineen Rochesterin luo tämän vaimon kuoleman jälkeen. Jane löytää kutsumuksensa vaimona ja äitinä, mutta tasavertaisempana miehen kanssa.

Samaan aikaan kun Charlotte iloitsi Kotiopettajaren romaanin menestyksestä, myös Emily ja Anne olivat löytäneet romaaneilleen kustantajan. Sisarusten elämää varjosti kuitenkin Branwellin kohtalo. Hän oli sortunut alkoholin ja oopiumin käyttöön ja kuoli 31-vuotiaana. Muutamaa kuukautta myöhemmin Emilykin sairastui ja kuoli, ja seuraavana vuonna Charlotte joutui hautamaan Annen. Vaikka Charlotte uskoi kuolemanjälkeiseen elämään, hän kamppaili vihan tunteiden kanssa.

Charlotte oli aloittanut uuden romaanin jo ennen sisarusten sairastumista ja hän viimeisteli sen Annen kuoleman jälkeen. Shirley ei sisältänyt samanlaista tunteenpaloa kuin Kotiopettajattaren romaani. Se sijoittui Yorkshireen ja käsitteli naisen asemaa, sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä ja kuvasi pienen paikkakunnan kirkollista elämää.

Kolmas romaani, Syrjästäkatsojan tarina, ilmestyi vasta neljä vuotta myöhemmin monien yritysten ja masennusvaiheen jälkeen Charlotten omalla nimellä. Se sisälsi enemmän omaelämäkerrallisia aineksia kuin aikaisemmat romaanit ja kertoo sulkeutuneen ja epäsovinnaisen naisen halusta löytää oma tiensä ja rakkaus, joka inspiroisi häntä eteenpäin. Romaanin keskeiset miehet muistuttivat niitä, joiden kanssa Charlotte itse oli kokenut henkistä yhteyttä, Brysselin koulun opettajaa Constantin Hégeriä ja Charlotten kustannusyhtiön lahjakasta johtajaa George Smithiä.

George Smith

Ystävyys kahdeksan vuotta nuoremman George Smithin kanssa oli alkanut Shirleyn valmistumisen jälkeen. Charlotte vieraili Lontoossa ja Smith esitteli hänelle kaupunkia ja tutustutti hänet muihin tunnettuihin kirjailijoihin. Charlotte ei kuitenkaan kotiutunut seurapiirielämään, vaan vetäytyi isoissa tilaisuuksissa. Hän osasi ilmaista ajatuksiaan parhaiten kahden kesken tai kirjeitse. Charlotten kirjeistä on päätelty, että hänen tunteensa Smithiä kohtaan kehittyivät lämpimämmiksi kuin hän itsekään piti viisaana.

Kanssakäyminen vaikutti hänen mielialaansa niin paljon, että hän välillä koetti vähentää sitä suojellakseen itseään. Toisaalta hän tarvitsi kirjeitä pystyäkseen jatkamaan kirjoittamista. Tuttavallisissa kirjeissä Charlotte oli joskus esittänyt Smithille sopivia vaimoehdokkaita, mutta kun Smith sitten meni joitakin vuosia myöhemmin kihloihin, Charlotten reaktio oli yllättävän voimakas: kuultuaan asiasta hän lopetti yhteistyön kustantamon kanssa. Pian Charlotte vastasi myöntävästi häntä pitkään rakastaneen apulaispapin kosintaan.

 Arthur Bell Nicholls

Arthur Bell Nicholls oli ollut Charlotten isän apulaisena jo useita vuosia, mutta vaikka hänet tiedettiin luotettavaksi ja hyväsydämiseksi mieheksi, Charlotte ei ollut ajatellut häntä mahdollisena aviopuolisona. Charlotte ei ollut myöskään pitänyt Arthurin korkeakirkollista näkemyksistä. Arthurin ensimmäinen kosinta johti rukkasiin ja lähtöön paikkakunnalta, mutta hänen tunteittensa voimakkuus yllätti Charlotten ja sai hänet lopulta muuttamaan mielensä. Charlotte alkoi ajatella avioitumista tämän kotoisen Rochesterin kanssa Jumalan johdatuksena.

Avioliitto osoittautui kaikkien yllätykseksi onnelliseksi. Charlotte omistautui uudelle roolilleen ja kirjoittaminen jäi taka-alalle. Onnen aika ei kuitenkaan kestänyt kauan. Charlotten terveys petti raskauden alkuvaiheessa ja hän kuoli vajaan vuoden päästä avioliiton solmisesta 38-vuotiaana. Kotiopettajattaren romaani jäi Charlotte Brontën tunnetuimmaksi teokseksi. Hänen toiveensa intohimoisesta rakkaudesta, joka ei olisi ristiriidassa hänen kristillisen etiikkansa kanssa, jäi elämään tarinassa, josta on tehty 18 elokuvaa ja 9 televisiosarjaa. Tuorein elokuva, Cary Fukunagan ohjaama Jane Eyre, sai ensi-iltansa vuonna 2011.

Kirjoja ja artikkeleita:
Lyndal Gordon: Charlotte Brontë, A Passionate Life
Juliet Barker: The Brontës
Emily Griesinger: Charlotte Brontë’s religion: faith, feminism and Jane Eyre 
Maria Lamonace: Jane’s crown of thorns: feminism and Christianity in Jane Eyre

Artikkeli on suurin piirtein sama kuin Askel-lehdessä 9/2011 julkaistu juttuni.