21.1.2015

Händelin Messias: orpojen oratoriosta maailmanmaineeseen



Händelin Messias-oratorio oli jäädä unohduksiin ensi-iltansa jälkeen. Tarvittiin hyväntekeväisyyttä ja maanjäristys ennenkuin sitä alettiin arvostaa.

Georg Friedrich Händel ei ollut omana aikanaan kuuluisa Messias-oratorion takia. Nerokkaan ja tuotteliaan säveltäjän matka maineeseen oli lähtenyt alkuun oopperoiden säveltämisestä. Kun ne lopulta lakkasivat kiinnostamasta yleisöä, Händel siirtyi säveltämään oratorioita. Messias oli vain yksi muiden joukossa eikä edes suosituin, sillä sen esittäminen herätti vastustusta. Ellei Lontooseen olisi perustettu uutta orpokotia, muu maailma ei ehkä olisi koskaan kuullut Messias-oratoriosta.


Händel oli alunperin saksalainen ja syntynyt vuonna 1685 kuten Bach. Molemmat olivat taitavia urkureita, mutta Händel jätti jo nuorena taakseen urkurinviran kotikaupungissaan Hallessa ja suuntasi maailmalle. Händelin isä oli koettanut pitää poikansa loitolla instrumenteista, koska hän halusi tästä lakimiestä, mutta Händel harjoitteli salaa hiljaisella klavikordilla. Isä saatiin lopulta suostumaan siihen, että Händel sai opetusta tunnetulta urkuri-säveltäjältä.

Lähdettyään Hallesta Händel soitti viulua ja cembaloa Hampurin oopperassa, mutta matkusti sieltä 21-vuotiaana Italiaan etsimään uusia vaikutteita. Italian jälkeen Händeliä alkoi houkutella Lontoo, jossa hänestä oli jo kuultu. Hän arveli voivansa elää siellä melko vapaana säveltäjänä sen sijaan että hän joutuisi toimimaan ajan tavan mukaan jonkun varakkaan aristokraatin suojeluksessa. Poikkeuksen muodosti kuninkaallinen hovi, jolle Händel sävelsi musiikkia tärkeisiin tilaisuuksiin vuotuista palkkiota vastaan.
              Händel ja Englannin kuningas Yrjö I veneretkellä, jota varten Händel sävelsi Vesimusiikin

Händelille sopi hyvin muodissa olleet italiankieliset oopperat, joita hän ryhtyi säveltämään joka vuosi oopperasesonkia varten. Hänellä oli omalle ajalleen harvinainen kyky kuvata musiikilla henkilöiden luonteita ja inhimillisten tunteiden vivahteita. Händelin oopperavuosiin mahtui menestyksen ohella kuitenkin myös taloudellisia takaiskuja ja lopuksi kovaa kilpailua toisen oopperayhdistyksen kanssa vähenevästä yleisöstä. Tilanne toi sen verran paineita, että Händel sai 52-vuotiaana jonkinlaisen halvauskohtauksen, joka esti oikean käden käytön. Monet uskoivat hänen uransa olevan ohi ja pitivät ihmeenä, että hän parani nopeasti. Sairastumisen jälkeen Händel alkoi vähitellen säveltää uskonnollisempia aiheita, mutta ei halunnut luopua oopperoista kokonaan.

Ennen halvausta Händel oli jo esitellyt yleisölle uudentyyppisen sävellyksen, oratorion, johon hän oli tutustunut Italiassa. Häneltä oli pyydetty näyttämöversiota Raamatun Esterin tarinasta, jonka hän oli säveltänyt nuorena yksityistilaisuuteen. Koska kirkko ei sallinut raamattuaiheisia teatteriesityksiä, Händel muokkasi Esterin esitettäväksi oratoriona, jossa laulajat eivät näytelleet eivätkä käyttäneet rooliasuja.

Lontoon Haymarketin teatteri, jossa Händelin oopperoita esitettiin

Uskonnolliset aiheet  eivät olleet vieraita Händelille. Hän oli luterilaisesta perheestä, jossa kristinusko ja Raamattu oli otettu vakavasti etenkin kun hänen isovanhempansa olivat joutuneet lähtemään kotiseudultaan uskonsa takia. Händel ei luopunut luterilaisuudesta edes asettuessaan Lontooseen, mutta se ei ollut este yhteistyölle anglikaanien kanssa.

Neljä vuotta halvauksen jälkeen Händel tarttui ystävänsä Charles Jennensin librettoon, jonka aiheena oli Messias. Muista oratorioista poiketen siinä ei ollut varsinaista tarinaa eikä roolihenkilöitä. Jennens oli koonnut ja muokannut Messiaan libretton Raamatun teksteistä, jotka kertoivat Jumalan pelastussunnitelmasta ja Jeesuksen jumaluudesta. Jennens oli vakaumuksellinen kristitty ja huolestunut siitä, että uskon keskeisiä asioita oli alettu kyseenalaistaa. Hänen mielessään saattoi olla myös nuorempi veli Robert, joka oli tehnyt itsemurhan oltuaan kirjeenvaihdossa uskonnollisia epäilyksiä kylvävän miehen kanssa.


Charles Jennens, joka kirjoitti Messias-oratorion libreton 

Jennens, joka oli Händelin tapaan poikamies, pystyi omistautumaan musiikille, kuvataiteille ja kirjallisuudelle perittyään varakkaan sukunsa omaisuuden. Hän oli tehnyt yhteistyötä Händelin kanssa jo parin muun oratorion osalta, joten oli luontevaa, että hän tarjosi uutta ideaansa tälle. Jennens antoi librettonsa Händelin käyttöön korvauksetta ja haluamatta nimeään julkisuuteen. Siitä huolimatta Jennens odotti oratoriolta paljon. Hän kirjoitti toiselle ystävälle toivovansa, että Händel käyttäisi säveltämiseen koko neroutensa ja taitonsa, niin että se ylittäisi hänen kaikki tähänastiset saavutuksensa samalla tavalla kuin Messias ylitti kaikki muut aiheet.

Händel sävelsi Messiaan vajaassa kuukaudessa, mikä ei ollut hänelle epätavallinen vauhti. Händelin kerrotaan kuitenkin kokeneen jotain poikkeuksellistakin säveltämisen aikana. Hän olisi huudahtanut Halleluja-osan valmistuttua nähneensä edessään taivaan ja Jumalan itsensä. Händel piti oratoriota myös paljolti ystävänsä aikaansaannoksena puhumalla kirjeissään Jennensille”sinun Messiaastasi”.


Osa alkuperäistä Messias-oratorion nuottikäsikirjoitusta

Jennens oli odottanut, että Messiaan ensi-ilta olisi ollut muiden oratorioiden tapaan pääsiäistä edeltävänä paastonaikana, mutta Händelillä oli ehkä epäilyksiä yleisön reaktioiden suhteen. Hän vei sävellyksen mukanaan Irlantiin, jonne hänet oli kutsuttu järjestämään konsertteja. Messias esitettiin Dublinissa keväällä 1742 hyväntekeväisyyskonsertissa velkavankien ja sairaalan hyväksi. Jotta kaikki 700 kuulijaa mahtuivat konserttisaliin, miehiä pyydettiin saapumaan ilman miekkoja ja naisia ilman leninkien vanteita. Yleisö oli haltioissaan. Kun naissolisti, jonka mainetta varjosti avioliittoskandaali, pääsi kohtaan “Hän oli ylenkatsottu, ihmisten hylkäämä”, eräs pappi pomppasi liikuttuneena pystyyn ja huusi naisen saavan kaikki syntinsä anteeksi esityksen takia.

Lontoon ensi-ilta seuraavana vuonna Covent Garden -teatterissa ei mennyt yhtä hyvin. Vastaanotto oli ristiriitainen ja mainostetut kuusi esitystä kutistuivat kolmeksi. Monet eivät hyväksyneet sitä, että näin pyhään aiheeseen liittyvää musiikkia esitettiin teatterissa. Messias-oratoriota ei voinut silti viedä kirkkoonkaan, sillä Händelin palkkaamia oopperalaulajia ei pidetty maineeltaan sopivina sinne. Raamatuntekstejä käyttävä esitys oli myös outo yhdistelmä niille, jotka olivat tottuneet nauttimaan musiikista kiinnittämättä huomiota sanoihin. Oratorion hengellistä sanomaa oli mahdoton sivuuttaa.

Tilannetta ei auttanut se, että Händelillä oli aristokraattisia vihamiehiä, jotka eivät olleet koskaan katsoneet hyvällä hänen itsenäisyttään ja kasvavaa arvostustaan. Heidän mielestään säveltäjät ja muusikot kuuluivat yhteiskuntaluokkaan, jonka kuului mukautua ylempien toiveisiin. Sen lisäksi heitä ärsytti saksalaissyntyisen tulokkaan asema eräänlaisena kansallissäveltäjänä, vaikka Händel oli saanut uuden kotimaansa kansalaisuuden. Vihamiehet koettivat sabotoida Messias-oratorion esityksiä järjestämällä samaan aikaan korttipeli-iltoja ja muita illanviettoja.

 
 Messias-oratorion Lontoon esityksen mainos 



Jennenskään ei suhtautunut Händelin aikaansaannokseen varauksettomasti. Hänen mielestään Messias-oratorio oli sävelletty kiireessä ja siinä oli heikkoja kohtia, joita Händel oli liian laiska korjaamaan. Ystävän kritiikki ja Messias-oratorion heikko menestys vaikutti siihen, että Händel sairastui. Myöhemmin Händel suostui ottamaan joitakin Jennensin toivomuksia huomioon ja muutti oratorioita myös eri esityksiä varten niin, että siitä ei ole yhtä alkuperäistä versiota.

Messias-oratorio jäi ensi-iltansa jälkeen taka-alalle useaksi vuodeksi. Sen suosio alkoi kuitenkin kasvaa ja vakiintua 1750-luvulla, kun oratoriota ryhdyttiin esittämään varojen keräämiseksi hyväntekeväisyyteen. Englantilainen kapteeni Thomas Coram oli palatessaan Lontooseen Amerikan vuosiensa jälkeen kauhistunut heitteille jätettyjen pikkulasten määrää. Hän sai 17 vuoden kampanjoinnin tuloksena perustettua kodin aviottomien ja köyhyyteen tuomittujen lasten auttamiseksi. Händelistä tuli noin kymmenen vuotta myöhemmin eräs Foundling Hospital -nimisen orpokodin tunnetuista tukijoista. 

Orpokodin kappeli osoittautui hyväksi konserttisaliksi. Händel sävelsi kodille oman hymnin, jonka loppuun hän liitti Messias-oratorion Halleluja-kuoron, ja järjesti kappelissa hyväntekeväisyyskonsertin. Sen saaman suuren suosion jälkeen Händel otti seuraavana vuonna ohjelmaan koko Messias-oratorion, jonka esittämisestä kappelissa tuli jokavuotinen tapa. Orpokoti osoittautui paikaksi, jossa hengellisen ja maallisen ristiriita ei tuntunut yhtä voimakkaasti kuin teatterissa. Vähitellen Messias-oratorio alkoi kaikua myös erilaisillla juhlilla ja katedraaleissa ympäri maata.
 Orpokodin kappeli 

Händel sävelsi kaikkiaan yli kaksikymmentä oratoriota, joiden aiheina olivat pääosin Raamatun tai apokryfikirjojen henkilöiden dramaattiset vaiheet. Jokaisessa nuottikäsikirjoituksessa näkyy hänen nimensä edellä lyhennettynä  soli Deo gloria, yksin Jumalalle kunnia. Händelin oma suosikki oratorioiden joukossa ei ollut Messias, vaan Theodora, jonka aihe -  uskollisuus Jumalalle vastoinkäymisten ja vainon keskellä -  saattoi liittyä hänen omiin kokemuksiinsa.

Vanhetessaan Händel sokeutui, mutta hän jatkoi konserttien järjestämistä apulaisen avulla. Kun 74-vuotias Händel osallistui keväällä 1759 Messias-oratorion esitykseen hän oli jo niin heikossa kunnossa, että tiesi kuoleman olevan lähellä. Hän ehti lisätä testamenttiinsa lahjoituksia hyväntekeväisyyteen ja jätti orpokodille kopion Messias-oratoriosta hyväntekeväisyyskonserttien jatkamista varten.

Händelin kuoltua oratorioista tuli entistä suositumpia. Konserttiyleisössä oli enemmän keskiluokkaa, joka ei kavahtanut uskonnollisia aiheita. Moraalinen ja esteettinen ilmapiiri oli alkanut muuttua jo joitakin vuosia aikaisemmin, kun tuhoisa Lissabonin maanjäristys sai ihmiset ajattelemaan elämää ja hengellisiä kysymyksiä vakavammin. Händelin syntymän satavuotisjuhlat toivat muotiin näyttävät Messias-oratorion esitykset, jotka ovat jatkuneet näihin päiviin. Vaikka monet Händelin sävellykset ovat jääneet unohduksiin vuosisatojen kuluessa, Messiaan kohdalla on toteutunut sen toisessa osassa lauletut sanat: ”Kuinka ihanat ovat ilosanoman tuojan askelet! Heidän äänensä on kaikunut kaikkialle, heidän sanansa maan ääriin asti.”

Juttu ilmestyi pääosin samanlaisena Askel-lehdessä joulukuussa 2014

26.3.2014

Laura Ingalls Wilder: Preeriatytöstä kypsän iän kirjailijaksi

Pieni talo preerialla ei ole vain tarinaa, vaan todellinen hirsimökki, jossa amerikkalainen pioneeriperhe asui etsiessään parempaa elämää. Yli kuusikymmentä vuotta myöhemmin perheen tyttärestä tuli kuuluisa lastenkirjailija.

Pieni talo preerialla tuo usein ensimmäiseksi mieleen amerikkalaisen televisiosarjan uudisraivaajaperheen elämästä. Sarjan idea oli lähtöisin Laura Ingalls Wilderin kirjoista, mutta se olisi tuskin saanut Wilderin hyväksyntää, jos hän olisi vielä ollut elossa. Aihepiiristä huolimatta ohjelman käsikirjoituksilla oli vain vähän tekemistä alkuperäisten kirjojen kanssa. Laura Ingalls Wilder kertoi omaan lapsuuteensa perustuvia tarinoita, jotka viehättävyydestään huolimatta kuvasivat rankkaakin vaellusta Amerikan Keskilännessä 1800-luvun lopulla.
Lauran uudelleen rakennettu syntymäkoti
Laura Ingalls Wilder oli jo 65-vuotias, kun hänen ensimmäinen kirjansa Pieni talo suuressa metsässä ilmestyi. Wilder oli aina toivonut voivansa kirjoittaa jotain merkittävää, mutta varhaisten runojen lisäksi hänen kirjoittamisensa oli rajoittunut pääasiassa maatalousaiheisessa lehdessä julkaistuihin pakinoihin. Koko kirjasarja olisi saattanut jäädä ilmestymättä ellei hänen tyttärensä olisi haastanut äitiään kehittymään kirjoittajana.
Wilder oli saanut toimeentulonsa miehensä kanssa tilalta, mutta olosuhteiden muututtua sen varaan ei voinut suunnitella huoletonta vanhuutta. Pariskunnan tytär Rose Wilder Lane, joka oli saanut nimeä artikkeleiden ja elämäkertojen kirjoittajana, oli alkanut tukea vanhempiaan taloudellisesti, mutta koetti keksiä heille uusia tulonlähteitä. Hän yritti useampaan otteeseen kannustaa äitiään kirjoittamaan artikkeleita tutuista aiheista eri lehtiin, mutta Wilder ei kokenut ideoita omikseen.

Laura ja Almanzo 1940-luvulla

Vasta kun Amerikassa koettiin vaikea lamakausi 1930-luvulla, Wilder sai kipinän kirjoittaa aiheesta, jonka hän tunsi hyvin: omasta lapsuudestaan. Lama toi hänen mieleensä uudisraivaajaelämän vaikeat olosuhteet, joissa ihmiset olivat selvinneet kaikesta huolimatta.  Levoton, ulkomaita kiertänyt Rose, jonka avioliitto oli kariutunut, asui lamakauden alkaessa vanhempiensa luona ja etsi masentuneena itselleen uusia kirjoitusaiheita. Kun äiti sai muistelmansa valmiiksi, Rosella oli aikaa muokata ne julkaisukuntoon ja lähettää omalle kustantajalleen. Rose toivoi, että jokin lehti julkaisisi äidin muistelmat jatkokertomuksena, mutta tarinaa ei pidetty tarpeeksi dramaattisena. Aikakausi kiinnosti kuitenkin erästä lastenkirjoihin erikoistunutta kustannustoimittajaa, joka esitti että Wilder kirjoittaisi tarinansa sopivaksi 8-12-vuotiaille lukijoille ja että mukaan lisättäisiin enemmän arkielämän yksityiskohtia.
Kahden kuukauden kuluttua uusi käsikirjoitus oli valmis. Sitten äiti ja tytär kuulivat, että lastenkirjaosasto oli päätetty lopettaa eikä kirjaa julkaistaisi. Kustannustoimittajan avulla kirjalle löytyi silti toinen kustantaja, joka ihastui Wilderin tyyliin. Pieni talo suuressa metsässä ilmestyi vuonna 1932 ja sai niin hyvän vastaanoton, että Wilder rohkaistui paneutumaan jatko-osien kirjoittamiseen. Yhdentoista vuoden aikana hän julkaisi yhteensä seitsemän kirjaa, jotka kuvasivat päähenkilönä olevan Lauran vaiheita avioliittoon asti, ja yhden, jossa kerrottiin hänen miehensä Almanzon lapsuuden tarina. Myöhemmin Rosen jäämistöstä löytyi vielä yksi käsikirjoitus, jossa hänen äitinsä kuvasi avioliittonsa alkuvuosia, ja se julkaistiin sarjan viimeisenä kirjana.

                                              Ingalls Wilder kirjailijanuransa huipulla
 
Kukaan ei ollut siihen mennessä kirjoittanut vastaavanlaista sarjaa, jossa historiaan kuuluva vaihe tulisi lapsille tutuksi kiinnostavina tarinoina. Kaikki tapahtumat eivät seuraa tarkasti Laura Ingalls Wilderin omaa elämää, mutta tarinat perustuvat hänen perheensä vaiheisiin. Sukulaisten muistot auttoivat hahmottamaan vuosia, jolloin hän oli itse liian pieni muistaakseen asioita.  Laura Elizabeth Ingalls oli syntynyt ”suuressa metsässä” Wisconsinissa isänsä rakentamassa  hirsimökissä perheen toisena lapsena. Isä oli aina halukas koettamaan onneaan jossain muualla, kun mahdollisuudet vaikuttivat lupaavilta, ja perhe siirtyi monta kertaa vankkureissaan uusille seuduille pitkien matkojen päähän. Vaikka olosuhteet olivat alkeelliset, Laura kävi koulua, kun se oli mahdollista ja hänen vanhempansa rohkaisivat häntä lukemaan kirjoja.
                                           Ingallsin perhe. Laura seisomassa keskellä
Lauran vanhemmilla oli puritaaninen tausta ja perhe kävi jumalanpalveluksissa, jos alueella oli kirkko. Kirjoista näkyy, että kodissa pidettiin tärkeänä rukousta ja Raamatun lukemista. Laura Ingalls Wilderin kuoleman jälkeen hänen Raamatustaan löytyi käsinkirjoitettu lista kohdista, joista hän oli hakenut apua eri tilanteissa. Puritaanitaustaa oli myös taipumus korostaa ahkeruutta ja omillaan toimeen tulemista.  Samanaikaisesti arvostettiin yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä. Vanhemmalla iällä Laura piti edelleen hyvänä elämänohjeena ”rakkautta ja palvelua, johon liittyy usko tulevaisuuteen ja parempaan huomiseen maailmassa”. Kolumneissaan hän kannusti lukijoitaan olemaan epäröimättä ja epäilemättä ja seuraamaan rohkeasti sydäntään.
Vaikka Laura kasvatettiin tekemään perinteisiä naisten töitä, hän oli poikamainen ja rakasti omaa vapauttaan niin paljon, että jätti vihkivalastaankin pois miehen tottelemisen. Toisaalta Laura omaksui äidiltään periaatteita, joiden mukaan hänen oli hillittävä impulsiivisuuttaan ja ajattelematonta käytöstään, jotka saattoivat tehdä yhteiselämän vaikeaksi.  Kun vanhempi sisar Mary sokeutui, Laurasta tuli hänen avustajansa. Laura joutui myös ryhtymään ompelijaksi ja opettamaan koulussa vasta 15-vuotiaana auttaakseen perhettään taloudellisesti.
                                                             Nuori Laura Ingalls
Lauraa kymmenen vuotta vanhempi perhetuttu Almanzo Wilder kyyditsi nuorta opettajaa koulusta kotiin ja ihastui ujoon mutta voimakastahtoiseen tyttöön. Laura ei ollut varma, haluaisiko hän avioitua maanviljelijän kanssa, koska hän tiesi, kuinka raskasta työ olisi, mutta Almanzo sai hänet vakuuttumaan siitä, että maatilalla he olisivat vapaampia kuin missään muualla. Kun he avioituivat Lauran täytettyä 18,  heistä tuli paitsi aviopuolisot myös työtoverit. Almanzo, jolla oli jo Laura-niminen sukulainen, päätti ruveta kutsumaan vaimoaan Bessieksi lyhentämällä tämän toisen etunimen. Kun heidän ensimmäinen lapsensa, preerian villiruusujen mukaan nimetty Rose syntyi vuotta myöhemmin, pariskunta uskoi vielä pärjäävänsä. Sitten alkoivat vastoinkäymiset. Sadot tuhoutuivat ja Almanzon jalka halvaantui. Kun toinen lapsi kuoli pian syntymänsä jälkeen ja koti paloi maan tasalle,  Bessie ja Almanzo päättivät etsiä parempaa tulevaisuutta muualta.                    
 
Almanzo Wilder
 
Joidenkin epäonnisten vuosien jälkeen Wilderit muuttivat lopulta melkein rahattomina Mansfieldin kaupungin liepeille Missouriin. Kova työ jatkui nyt uudella tilalla, jonka he raivasivat tuottamaan omenoita. Välillä he olivat töissä kaupungissa saadakseen rahaa velkojensa maksamiseen. Almanzo rakensi alunperin ikkunattoman mökin paikalle komean talon ja he hankkivat tilalleen myös karjaa ja kanoja. Myöhemmin, kun vapaa-aikaa tuli, Bessie Wilder osallistui kerhotoimintaan kaupungissa ja puhui naisten ryhmissä kanojen hoidosta ja maatilojen parantamisesta. Erään kerran kuulijoiden joukossa oli maatalouslehden toimittaja, joka piti Bessie-emännän tyylistä ja pyysi hänet lehden kolumnistiksi.
Kun parikymmentä vuotta myöhemmin kaikkien tuntema Bessie Wilder oli sitten yhtäkkiä lastenkirjailija Laura Ingalls Wilder, paikkakuntalaisten oli vaikea tottua asiaan. Heille Rose oli  ollut perheen tunnetuin henkilö.  Rose itse oli helpottunut, kun lastenkirjat alkoivat tuoda vanhemmille säännöllistä tuloa. Hän tunsi itsensä vapaammaksi ja muutti muualle. Hän auttoi edelleen äitiään tekstien korjaamisessa aina kun ehti omilta töiltään, vaikka se ei sujunut ilman kitkaa. Laura tunsi syyllisyyttä, että Rosen oli uhrattava aikaansa hänen vuokseen. Rose oli kuitenkin tavallaan myös kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen, sillä hän oli alkanut salaa hyödyntää näiltä kuulemiaan uudisraivaajatarinoita kahdessa romaanissaan, jotka saivat erittäin hyvän vastaanoton. Laura ei pitänyt siitä, että hänen muistelmiaan oli käytetty toiseen teokseen eikä lukenut tyttärensä romaaneja.

Pieni talo preerialla -sarja kiinnosti luonnollisesti amerikkalaisia, koska uudisraivauksen aika oli osa maan historiaa. Monet lapset oppivat lukemaan kirjojen avulla. Wilderin kirjat ovat olleet suosittuja myös ympäri maailmaa, sillä ne on käännetty noin 40 kielelle.  Suomalaiset saivat ensimmäisenä luettavakseen Pieni talo preerialla -kirjan Wilderin kuolinvuonna 1957. Kirjassa riittää jännitystä: taloa piirittävät jättiläissudet, ja perhettä uhkaa preeriapalo, malaria ja kaivoon kerääntynyt vaarallinen kaasu.  
Wilder näki tarinoissaan punaisena lankana sellaisia ajattomia perusarvoja kuin rohkeuden, riippumattomuuden, rehellisyyden ja avuliaisuuden, joita hänen mielestään tarvittiin yhtä paljon kuin ennenkin. Moniin lukijoihin vetoaa se, miten Lauran elämässä ilo löytyy nykyhetkestä ja arkisista asioista, tuttujen ihmisten läsnäolosta ja kodista, missä se sitten sattuikin olemaan.  ”Alan ymmärtää, että loppujen lopuksi elämän pienet yksinkertaiset asiat  ovat kaikkein aidoimpia“, Laura Ingalls Wilder sanoi itse eräässä pakinassaan.
Kun Wilder oli kirjoittanut sarjansa viimeisen kirjan, hän oli 76-vuotias ja valmis lopettamaan. Pariskunta vähensi muutenkin työmääräänsä myymällä tilansa maat muille ja jättäen itselleen vain kukkapenkit ja kasvimaan. Elämä olisi ollut melko hiljaista ellei pihaan olisi ajanut usein Laura-kirjojen ystäviä, jotka halusivat nähdä, missä niiden kirjoittaja asui. Almanzo kuoli 92-vuotiaana ja Laura Ingalls Wilder kahdeksan vuotta myöhemmin täytettyään 90 vuotta. Sen jälkeen kotitalo muutettiin Rosen avulla museoksi, jossa käy edelleen noin 40 000 ihmistä joka vuosi.
Museoksi muutettu kotitalo
Eräässä kirjeessä lukijoilleen Laura Ingalls Wilder tiivisti, minkä hän oli  havainnut tärkeäksi muuttuvassa maailmassa pitkän elämänsä aikana: ”On edelleenkin parasta olla rehellinen ja totuudenmukainen, tehdä parhaansa sillä mitä on saanut, olla tyytyväinen yksinkertaisiin nautintoihin ja pysyä iloisena ja rohkeana, kun tulee vastoinkäymisiä.”

7.11.2013

C. S. Lewis: Ilon ja surun yllättämä


Narnia-sarjastaan tunnettu C. S. Lewis halusi puolustaa kristinuskoa, vaikka se haittasi hänen yliopistouraansa. Lewisin oma usko joutui  myös koetukselle, kun hänen myöhään solmittu avioliittonsa päättyi pian vaimon kuolemaan.

Marraskuussa 50 vuotta sitten maailma hätkähti presidentti John  F. Kennedyn väkivaltaista kuolemaa. Uutiset unohtivat kertoa, että samana päivänä oli kuollut myös toinen tunnettu mies, kirjailija C. S. Lewis. Nykyään C. S. Lewis muistetaan parhaiten Narnia-tarinoiden luojana, mutta omana aikanaan hän tuli tunnetuksi kirjoittajana, joka osasi selittää ja puolustaa perinteistä kristinuskoa tavallisille ihmisille kirkkokuntaan katsomatta. 
Lewis arveli itse, että hänet unohdettaisiin viiden vuoden sisällä kuolemastaan. Kiinnostus Lewisin kirjoja kohtaan virisi kuitenkin uudestaan ja niitä luetaan nyt enemmän kuin hänen elinaikanaan.Tuoreimman elämäkerran kirjoittaja Alister McGrath arvelee, että C. S. Lewisin suosioon on vaikuttanut se, että hän vetoaa sekä  järkeen, tunteisiin että mielikuvitukseen.

Nuorena Lewis oli haaveillut ryhtyvänsä runoilijaksi, mutta hänen varsinaiseksi urakseen muodostui kirjallisuuden tutkiminen ja opettaminen. Clive Staples Lewis syntyi Belfastissa, josta hän tuli Englantiin käydäkseen koulua sisäoppilaitoksissa äitinsä kuoleman jälkeen. Välit asianajajaisään muuttuivat vuosien kuluessa etäisiksi.  Lewis, joka tunnettiin nimellä Jack,  ja vanhempi veli Warner viettivät lapsina paljon aikaa lukemalla ja sepittämällä tarinoita omista mielikuvitusmaailmoistaan.  Warnie valitsi sotilasuran, mutta Jack tunsi vetoa vain kirjojen pariin.


Elämänsä loppupuolella kirjoittamassaan kirjassa Ilon yllättämä, C. S. Lewis kuvaa  vihaamiansa kouluvuosia Englannissa,  ulkopuolisuuden tunnettaan, mutta myös matkaansa kohti kristinuskoa. Hän rakasti luontoa ja vanhoja skandinaavisia taruja ja joskus nämä saivat hänet kokemaan häivähdyksiä toisesta todellisuudesta, johon hän huomasi kaipaavansa. Hän oli kuitenkin jo lapsena alkanut suhtautua kielteisesti kristinuskoon istuttuaan jumalanpalveluksissa kuuntelemassa protestanttisen isoisänsä saarnoja. Uskonnollisesti jakautuneessa  Belfastissa saarnat sisälsivät enemmän politiikkaa kuin uskoa.
Nuori Lewis päätyi kirjojen kautta ateistiksi ja vasta vähän yli 30-vuotiaana hän koki Jumalan lähestyvän häntä ja loksauttavan monet asiat kohdalleen hänen ajattelussaan.  Keskustelut hyvän ystävän J. R. R. Tolkienin kanssa ja G. K. Chestertonin kristinuskoa käsittelevä kirja  auttoivat häntä ensin tunnustamaan Jumalan olemassaolon ja pari vuotta myöhemmin omaksumaan kristinuskon. Hän alkoi käydä säännöllisesti anglikaanisen kirkon jumalanpalveluksissa. ”Uskon kristinuskoon niin kuin siihen, että aurinko on noussut: en ainoastaan siksi, että näen sen mutta siksi että sen valossa näen kaiken muun”, C. S. Lewis kuvasi uskoaan myöhemmin.

Lewisin kotikirkko Oxfordin liepeillä. Kuva kirjoittajan
Lewis pyrki opiskelemaan Oxfordin yliopistoon, mutta ei tahtonut päästä sinne heikon matematiikan taidon takia. Sitten  ensimmäinen maailmansota vei  Lewisin rintamalle. Palattuaan hän suoritti kolme tutkintoa ennen kuin hän sai toivomansa opetusviran yliopistosta. Koko opiskeluaikansa Lewis oli taloudellisesti riippuvainen isästään, jolle hän ei kuitenkaan kertonut koko totuutta siitä, mihin hän rahaa tarvitsi. Lewis oli nimittäin saanut itselleen toisen ja läheisemmän perheen.
Sodan alkaessa 18-vuotias Lewis oli luvannut irlantilaiselle ystävälleen huolehtia tämän äidistä, jos ystävä ei palaisi rintamalta. Jane Mooresta ja tämän yksitoistavuotiaasta  tyttärestä tuli nopeasti hyvin läheisiä Lewisille. Kun sotilasystävä kuoli ja Lewis itse haavoittui, sijaisperhe otti tärkeimmän paikan Lewisin elämässä.

Jane Moore ei ollut intellektuelli, mutta hän toi nuoren Lewisin elämään huolenpitoa ja turvallisuutta.  Kun rouva Moore, joka asui erossa miehestään,  asettui Oxfordiin, Lewis  asui hänen luonaan ainakin osan viikosta siitä huolimatta, että järjestely olisi paljastuttuaan voinut tuhota Lewisin yliopistouran. Vaikka Lewis puhui usein rouva Mooresta äitinään, on epäilty, että alkuvuosina kyse olisi ollut myös rakkaussuhteesta, mutta että myöhemmin Lewis ei olisi pitänyt oikeana jättää Jane Moorea ja tytärtä oman onnensa nojaan.  Kymmenisen vuotta myöhemmin Lewis, hänen veljensä ja rouva Moore ostivat yhdessä The Kilns-nimisen talon metsikköineen ja lampineen Oxfordin liepeiltä. Lewis viihtyi tässä kodissa kuolemaansa asti.
 
Lewisin koti on nykyään tutkijoiden käytössä. Kuva kirjoittajan
Ne jotka tiesivät Lewisin ”äidistä” olivat eri mieltä hänen vaikutuksestaan. Toiset katsoivat, että Lewis oli täysin rouva Mooren hypytettävänä ja että hänen työnsä kärsi. Toisten mielestä ystävällinen ja vieraanvarainen Jane Moore opetti  vain akateemisissa piireissä liikkunutta Lewisia ymmärtämään tavallisia ihmisiä ja heidän ajatteluaan ja sitä kautta ilmaisemaan ajatuksiaan selkeästi suurelle yleisölle.
Lewisin matka maineeseen alkoi toisen maailmansodan aikana. Pyynnöstä kirjoitettu Kärsimyksen ongelma, joka ilmestyi vuonna 1940, oli päätynyt BBC:n uskonnollisista ohjelmista vastaavan henkilön käsiin. BBC oli etsimässä puhujaa radio-ohjelmiin, jotka tukisivat sota-aikana kansakunnan  moraalista selkärankaa. Puhujaksi haluttiin henkilö, joka osaisi esittää asioita selkeästi eikä kuuluisi mihinkään kristilliseen kuppikuntaan.  Lewisin kristinuskoon johdattavat puheet  saavuttivat suuren suosion ja ne koottiin myöhemmin kirjaksi Tätä on kristinusko. Lewis niitti pian myös kansainvälistä mainetta kirjallaan Paholaisen kirjeopisto, jonka satiiriset tarinat hän kirjoitti nopeasti saatuaan idean pitkäveteisen saarnan aikana. Päähenkilönä on vanhempi demoni, joka neuvoo veljenpoikaansa johtamaan vastakääntynyttä kristittyä harhaan.

Suosiolla oli myös kääntöpuolensa.  Teologit eivät olleet ihastuneita siitä, että maallikkoa pidettiin merkittävänä kristinuskon äänenä. Oxfordin yliopistossa taas ei katsottu mitenkään hyvällä, että Lewis puhui ja kirjoitti jatkuvasti kristillisistä aiheista. Vaikka Lewis oli julkaissut arvostettuja akateemisia tutkimuksia, yliopistoura ei edennyt.  Kolmenkymmenen työvuoden jälkeen hän siirtyi professoriksi Cambridgen yliopistoon, jonne hän matkusti joka viikko Oxfordista.

Lewisin entisen työhuoneen ikkunat on merkitty punaisin kukkasin Oxfordissa. Kuva kirjoittajan

Myös kotielämä alkoi tulla vaikeammaksi. Ikääntyvä Jane Moore kärsi dementiasta eikä saman katon alla muuttaneesta  Warnie-veljestä ollut alkoholismin takia yhtä paljon apua kuin ennen. Kun Lewis ei päässyt enää tapansa mukaan lomille Irlantiin, hän ei tahtonut toipua omista terveysongelmistaan. Lewis  pakeni nyt lapsuutensa mielikuvitusmaailmaan ja alkoi kirjoittaa Narnia-sarjan ensimmäistä kirjaa.
Lewisin ajatus kirjoittaa lastenkirja oli herättänyt hänen tutuissaan hilpeyttä ja kummastusta. Lewis ei ollut koskaan tuntenut oloaan kotoisaksi lasten parissa, mutta hän oli saanut näihin hiukan tuntumaa, kun rouva Moore oli majoittanut evakuoituja koulutyttöjä toisen maailmansodan aikana. Alku ei ollut lupaava. Kustantaja ei ollut varma, vetoaisiko tarina lukijoihin ja pelkäsi, että se voisi vahingoittaa Lewisin mainetta.  J. R. R. Tolkien piti sitä erilaisten myyttien sekasotkuna.  Kun Velho ja leijona ilmestyi vuonna 1950, kirja-arvostelijat suhtautuivat siihen varauksella, mutta lapset ottivat sen vastaan innostuneesti. Narnian maailmasta syntyi lopulta kaikkiaan seitsemän kirjaa. Lewisin tarkoituksena ei ollut, että lapset huomaisivat taustalla olevaa kristillistä maailmankuvaa, mutta hän halusi heidän omaksuvan tarinoista sellaista ajattelua, jonka he tunnistaisivat myöhemmin elämässään tullessaan kosketuksiin kristinuskon kanssa.

Vaikka elämä alkoi helpottua rouva Mooren kuoltua, ystävät saivat pian uuden syyn huolestua C. S. Lewisin puolesta. Amerikasta oli ilmestynyt Lewisia kuusitoista vuotta  nuorempi nainen, kirjailija Joy Davidman, joka tunsi löytäneensä Lewisissä sukulaissielun ja halusi lähempää tuttavuutta. Lewis nautti älykkään ja suorapuheisen naisen ystävyydestä ja  auttoi eronnutta Davidmania ja tämän kahta poikaa taloudellisesti . Neljä vuotta ensitapaamisen jälkeen he solmivat siviiliavioliiton, kun Davidman ei saanut oleskelulupaansa uusittua. Lewis ei pitänyt sitä oikeana avioliittona ja jatkoi poikamieselämäänsä kertomatta asiasta edes ystävilleen.  Rakkaus alkoi Lewisin puolelta tulla kuvaan vasta kun Joylla todettiin syöpä. Kun Lewis näytti olevan menettämässä Joyn, hän taivutti tutun papin vihkimään  heidät kristilliseen avioliittoon ja rukoilemaan parantumista.
Lewis ehti olla naimisissa vain muutaman vuoden ennen kuin hänen vaimonsa kuoli syöpään
 
Rukoukseen tuntui tulevan vastaus, sillä Joy Davidman alkoi toipua. Pariskunta asui yhdessä Lewisin talossa kolme onnellista vuotta ennen kuin syöpä palasi. Davidmanin avulla Lewis löysi vielä inspiraation muutamaan kirjaan. Näihin kuuluivat romaani Kasvoista kasvoihin ja Neljä rakkautta, joka tutkii rakkauden eri lajeja.
Vaimon kuolema sysäsi Lewisin tilaan, jossa hänen uskonsa joutui koetukselle. Kärsimyksen ongelmaa aikaisemmin rauhallisesti analysoinut Lewis joutui oman tunnemyrskynsä keskellä kysymään, oliko Jumala vaikeneva sadisti.  Hän alkoi käsitellä tunteitaan kirjoittamalla ja mietteet julkaistiin kirjana Muistiinpanoja surun ajalta. Se ilmestyi aluksi salanimellä, ja jotkut hänen ystävistään suosittelivatkin kirjaa Lewisille itselleen avuksi suruun.

C. S. Lewis ei elänyt kuin muutaman vuoden tämän jälkeen. Hän jatkoi kirjoittamista, mutta hänen terveytensä petti ja hän joutui jättämään työnsä.  Vain viikkoa ennen 65­-vuotispäiväänsä kuollut Lewis haudattiin marraskuisena aamuna pienen ystäväjoukon saattamana kotikirkon hautausmaalle. Warnie ei kestänyt tulla paikalle, mutta hän valitsi hautakiveen Shakespearen tekstin, joka oli ollut lapsuudenkodin seinäkalenterissa heidän äitinsä kuolinpäivänä: Men must endure their going hence - täältä lähtö pitää kestää.

C S Lewis on haudattu samaan hautaan veljensä kanssa. Lewisin vaimo Joy halusi tuhkahautauksen. Kuva kirjoittajan.

Lewis itse oli päätynyt pitämään kuolemaa myönteisempänä tapahtumana. Vain paria kuukautta ennen kuolemaansa hän oli verrannut ihmistä mullassa olevaan siemeneen, joka odottaa tullakseen esiin kukkana nykyistä todellisempaan maailmaan Puutarhurin määräämänä aikana. ”Koko nykyinen elämä sieltä käsin katsottuna tulee näyttämään vain puolinukuksissa olemiselta”, hän kirjoitti pitämättä omia saavutuksiaan kovin suuressa arvossa.
 
Lewisin vakiintunut paikka kotikirkossa on merkitty pienellä laatalla. Kuva kirjoittajan
 
Samansisätöinen artikkelini on ilmestynyt myös Askel-lehdessä lokakuussa 2013

16.4.2013

Neiti Marplen salaisuus


Englantilainen ikäneito, joka ratkoo murhia paremmin kuin miespuoliset rikospoliisit, on ollut suosittu 1930-luvulta asti. Mikä on neiti Marplen salaisuus?
Pienessä maalaiskylässä asuva, virkeä ja valpas Jane Marple ei ollut alunperin tarkoitettu pysyväksi henkilöksi Agatha Christien dekkareihin. Kahden ensimmäisen neiti Marple-kirjan väliin jäi myös toistakymmentä vuotta. Alun hitaudesta huolimatta neiti Marple on ikuistunut dekkareiden historiaan eräänä pidetyimmistä murhamysteereiden selvittäjistä.

Neiti Marplen hahmon syntyessä Agatha Christietä ei vielä ajateltu ”murhamammana”. Hän oli vasta kolmissakymmenissä oleva nainen, jonka lupaavasti alkanutta kirjailijanuraa varjosti avioliiton hajoaminen. Ensimmäinen tarina, jossa neiti Marple oli mukana, julkaistiin lehdessä 1926, samana vuonna kuin Christien aviomies ilmoitti jättävänsä hänet rakastuttuaan toiseen naiseen. Avioeron jälkeen Agatha Christie asui pari vuotta kahdestaan tyttärensä kanssa kunnes hän avioitui itseään nuoremman arkeologin kanssa.

Christie kirjailijanuransa alkupuolella
 
Vaikeitten vuosien  on arveltu vaikuttaneen siihen, että Agatha Christie loi henkilön, joka selviää elämässä omien kykyjensä ja periaatteidensa varassa.  Christie kasvoi voimakkaiden naisten ympäröimänä, ja kirjoittamalla neiti Marplesta hän saattoi myös palata maailmaan, jossa vanhempien naisten kokemus ja viisaus toi turvallisuutta. Paha saa siellä palkkansa ja elämä voi palata tragedian jälkeen normaaliin uomiinsa.
Neiti Marple alkoi hahmottua Christien mielessä vähitellen. Jane Marplessa on joitakin piirteitä Christien isoäidistä ja tämän ystävistä, mutta myös muista vanhemmista naisista, joita hän oli tavannut lapsuuden kesinä eri maalaiskylissä. Christien vuonna 1926 ilmestyneessä kirjassa Roger Ackroydin murha Caroline Sheppard on neiti Marplen kaltainen vanhempi nainen, jonka intuitio ja kyky kerätä tietoa saa kiitosta kirjan etsivältä, Hercule Poirot’lta.  Kun kirjasta tehtiin näytelmäsovitus, hahmo vaihdettiin kuitenkin nuoreen naiseen. Närkästynyt Christie päätti antaa  vanhemmalle naiselle äänen – ja onnistui siinä paremmin kuin hän oli osannut kuvitella.

Christie harmitteli myöhemmin, että hän ei ollut aavistanut kuinka kauan neiti Marple eläisi ja että hahmo oli  sen vuoksi ”syntynyt” liian vanhana.  Neiti Marple ei vanhenekaan samaan tahtiin muun maailman kanssa ja saavuttaa lopulta noin 80 vuoden iän, vaikka kun Neiti Marplen viimeinen juttu ilmestyi, hänen olisi pitänyt olla jo yli 100-vuotias.
 
Neiti Marplen ensiesiintyminen
Ensimmäisissä kertomuksissa  Jane Marple muistutti ulkonäöltään leskikuningatar Viktoriaa. Hän pukeutuu pitkään mustaan leninkiin ja hänen harmaita hiuksiaan peittää pitsimyssy.  Murha maalaiskylässä-kirjassa vuonna 1930 neiti Marple näyttäytyi nuorempana, ehkä noin 60-vuotiaana. Salaperäiset rukiinjyvät-kirjassa vuonna 1953 neiti Marple pukeutuu edelleen vanhanaikaisesti, mutta nyt tutuksi tulleeseen tweedkuosiseen takkiin ja hameeseen. Ensimmäisessä dekkarissa neiti Marple ei ole myöskään  persoonaltaan yhtä miellyttävä ja herttainen kuin myöhemmissä kirjoissa. Hän on juoruiluun taipuvainen, teräväkielinen nainen, josta hänen kotikylänsä St Mary Meadin asukkaat saavat välillä tarpeekseen.

Christien idea vanhemmasta naisesta, jonka ajatuksia kannattaisi kuunnella ja jolla on tarpeeksi terävä pää rikosten selvittämiseen, oli epätavallinen.  Naimattomien tai leskeksi jääneiden naisten elämää pidettiin helposti hyödyttömänä, vaikka samaan aikaan naisille oli avautumassa uusia mahdollisuuksia osallistua työelämään ja vaikuttaa politiikkaan.  Agatha Christien kirjoista näkyy, että hän oli perillä eri-ikäisten naimattomien naisten olosuhteista ja kohtaloista. Neiti Marplekaan ei välty ennakkoasenteilta. Christie antaa hänen kokea välinpitämättömyyttä ja jopa halveksuntaa. Agatha Christie osoittaa kuitenkin neiti Marplen kautta, että muiden mielestä melko mitätön vanhenevan naisen elämä voi olla merkityksellistä.  Samaan aikaan ilmestyneissä toisten kirjoittajien dekkareissa naiset ratkovat rikoksia jonkun miehen avustajana, mutta Christie antaa neiti Marplen toimia itsenäisesti ja selvittää tapaukset paremmin kuin miespuoliset rikostutkimuksen ammattilaiset.  
Neiti Marple ei kuitenkaan tavoittele tunnustusta tai asemaa. Hän pysyttelee omalla vakiintuneella paikallaan yhteisössä ja tekee yhteistyötä niidenkin kanssa, jotka eivät ensi alkuun arvosta häntä. Agatha Christien Marple ei ole muutosta tavoitteleva feministi, vaan hän toimii itse asiassa puolustaakseen monia perinteisiä arvoja.  Kirjoissa näkyy kristillinen maailmankuva, jonka Christie oli omaksunut lapsena lastenhoitajan vaikutuksesta. Christie kuvasi dekkareissaan myös okkultismista ja mystiikasta kiinnostuneita ihmisiä, mutta tähän on todennäköisesti vaikuttanut hänen äitinsä kokeilut yliluonnollisten voimien kanssa ja arkeologisilla kaivauksilla muissa kulttuureissa vietetty aika.
Agatha Christie Syyriassa arkeologimiehensä kanssa

Neiti Marplen idylliseltä vaikuttavassa kotikylässäkään ei vältytä hyvän ja pahan kamppailulta. Ihmiset ovat kaikki tavalla tai toisella vajavaisia ja langenneita. Kirjoissa näkyy myös Christien ajatus siitä, että elämä on Jumalalta saatu lahja. Kun ihmisessä vaikuttava paha saa hänet riistämään toisen ihmisen hengen, neiti Marple toimii oikeuden ja totuuden välikappaleena niin että syyllinen paljastuu. Vaikka suurin osa hänen toimintaansa on melko vähäeleistä tarkkailua, Jane Marple puuttuu tarvittaessa asioiden kulkuun. ”Meitä ei ole laitettu tähän maailmaan siksi, että välttäisimme vaaraa, kun kyseessä on lähimmäisemme elämä”, hän sanoo kirjassa Syyttävä sormi.
Neiti Marplen  yöpöydältä löytyy sama hartauskirja, Tuomas Kempiläisen Kristuksen seuraamisesta, jota Agatha Christie itsekin piti vuoteensa vieressä. Neiti Marple osallistuu myös seurakunnan toimintaan ja rukoilee vaikeissa tilanteissa. Hänen kristillinen vaelluksensa ei  kuitenkaan toteudu puheissa vaan käytännön tekoina ja asettamalla muiden tarpeet omien edelle.

Mikä sitten on neiti Marplen onnistumisen salaisuus? Vaikka  hän on asunut melkein koko ikänsä samassa St Mary Meadin kylässä, hän on valppaana ja muista kiinnostuneena ihmisenä oppinut ehkä enemmän kuin ne,  joiden vaiheet ovat olleet värikkäämpiä. ”Luuletteko, että koska olen asunut täällä syrjässä, minulla ei ole ollut kovin mielenkiintoisia kokemuksia? Mutta ihmisluonto on melko sama joka paikassa, ja tietysti minulla on ollut mahdollisuus havainnoida sitä läheltä”, neiti Marple selittää epäluuloisille. Hän ei ole sen vuoksi helposti harhautettavissa. Jane Marple suhtautuu ihmisiin ystävällisesti ja hyväksyvästi, mutta tietää heidät heikoiksi ja epäluotettaviksi.
Julia McKenzie on tuorein televisiosarjojen neiti Marple
 
Neiti Marple ilmaantuu paikalle usein vasta, kun rikoksen tutkiminen on jo käynnistynyt, ja seuraa tilannetta sivusta, kunnes hänelle selviää, mitä oikeastaan on tapahtunut. Ratkaistessaan murhamysteereitä hän käyttää hyväkseen ihmisten ennakkokäsityksiä itsestään. Hän esittää vanhaa höppänää silloin, kun siitä on etua, tai näyttää keskittyvän kutomiseen, kun hän  tosiasiassa seuraa ihmisten puheita ja käytöstä.  Joskus hän näyttää juoruilevan, vaikka onkin johdattamassa toisia puhumaan sivu suun. Kotikylän kirkkoherra tuntee neiti Marplen sen verran hyvin, että hän pitää jopa tämän puutarhaa vaarallisena paikkana, sillä puutarhanhoidon ja lintuharrastuksen varjolla neiti Marple pysyy kärryillä lähiympäristön tapahtumista.  ”Hän pystyy kertomaan mitä olisi saattanut tapahtua ja mitä olisi pitänyt tapahtua ja jopa mitä itse asiassa tapahtui. Ja hän osaa sanoa, miksi niin tapahtui”, neiti Marplen hyvin tunteva mies kuvaa häntä Scotland Yardin etsivälle.

Vaikka Christie antoi neiti Marplelle epätavallisen kutsumuksen, tämän elämä heijastaa myös vanhemman ihmisen arkisempaa kokemusta. Kun neiti Marple ei ole seuraamassa rikoksen selvittelyä, hänen päivänsä kuluvat melko rutiininomaisesti. Hän kärsii vanhetessaan kaikenlaisista kivuista ja säryistä ja kokee myös yksinäisyyttä siinä mielessä, että kukaan sellainen, joka muistaisi hänet lapsena tai nuorena, ei ole enää elossa. Hän on pienituloinen, eikä voisi matkustella ilman veljenpoikansa Raymondin apua tai ystäviensä vieraanvaraisuutta.
Agatha Christie piti lopulta Jane Marplesta enemmän kuin toisesta kuuluisasta luomuksestaan Hercule Poirot’sta, mutta neiti Marple ei esiinny yhtä monessa dekkarissa. Koska Poirot oli varsinainen etsivä, hänet oli helpompi nivoa mihin tahansa juoneen.  Jane Marple auttaa silti ratkaisemaan rikoksia kaikenkaikkiaan 12 romaanissa ja 20 kertomuksessa. 

Neiti Marplen suosio on johtanut moniin elokuviin ja televisiosarjoihin. Päähenkilöä ovat esittäneet erityyppiset naiset, mutta Agatha Christiellä oli oma suosikkinsa. Hän toivoi nähtyään englantilaisen näyttelijän Joan Hicksonin, että tämä voisi joskus esittää neiti Marplea.  Kahdeksan vuotta Christien kuoleman jälkeen  BBC toteutti  - Christien toiveesta tietämättä -  sarjan, jossa hillitty ja hoikanpuoleinen  Hickson oli pääosassa. Sarjan kahtatoista jaksoa ja Hicksonin hahmoa pidetään edelleen kaikkein uskollisimpina alkuperäisille tarinoille.
Joan Hickson neiti Marplena
Uusi vuosisata on tuonut televisioon toisenlaista tulkintaa neiti Marplesta ja Christien tarinoista. Juonia, syyllisiä ja motiiveja on muutettu ja joukkoon on lisätty nykyajan kysymyksiä. Katsojan ei enää uskota vakuuttuvan siitä, että neiti Marplen kyky nähdä pintaa syvemmälle olisi kehittynyt hänen vähätapahtumaisen elämänsä  seurauksena, ja jaksoissa vihjataan mielenkiintoisempaan menneisyyteen. Pari vuotta sitten uutiset kertoivat Disneyn aikovan luoda oman versionsa, jossa päähenkilö olisi paljon nuorempi nainen. Neiti Marplen uskolliset ihailijat kauhistuivat. Nuori nainen ei voisi millään olla oppinut käyttämään neiti Marplen keinoja ratkaista rikoksia.

Ehkä neiti Marplen perimmäinen salaisuus onkin se, että kaikesta nuoruuden ihannoimisesta huolimatta vielä nykyäänkin on lohdullista uskoa, että iän karttuminen tuo mukanaan viisautta selvittää ongelmatilanteita. Moni varmaan kaipaisi omaan elämäänsä myös Jane Marplen kaltaista tyyntä ja herttaista täti-ihmistä, jonka kokemus kertoo, että hyvä voittaa aina lopulta.

Lisää aiheesta:

Agatha Christie, An Autobiography. HarperCollins
Laura Thompson, Agatha Christie. An English Mystery. Headline Review 2008
Marion Shaw & Sabine Vanacker, Reflecting on Miss Marple. Routledge 1991
Anne Hart, Agatha Christie’s Miss Marple. The Life and Times of Miss Jane Marple. HarperCollins 1997
Nick Baldock, The Christian World of Agatha Christie (artikkeli julkaistu verkossa www.firstthings.com)

Pääpiirteissään sama artikkeli ilmestyi Askel-lehdessä maaliskuussa 2013

7.3.2013

Cicely Saunders: Saattohoidon pioneeri



Saattohoidon pioneeri Cicely Saunders oppi tuntemaan kuolevien potilaiden tarpeet rakkauden kautta

Kun vastavalmistunut 29-vuotias sosiaalihoitaja Cicely Saunders aloitti työnsä lontoolaisessa sairaalassa syksyllä 1948, hän tapasi potilaan, joka vaikutti ratkaisevasti hänen elämänsä suuntaan. Syöpään kuolemassa oleva neljäkymmenvuotias puolanjuutalainen David Tasma tunsi, että hänen elämänsä oli valunut hukkaan.

Cicely alkoi käydä katsomassa häntä säännöllisesti. He keskustelivat sekä hengellisistä asioista että siitä, miten kuolevia potilaita pitäisi hoitaa. Vaikka he tapasivat vain parikymmentä kertaa, ystävyys kehittyi rakkaudeksi. Ennen kuolemaansa David uskoi, että hänen elämällään oli sittenkin ollut tarkoitus, koska Cicely oli alkanut ajatella, että hänen pitäisi omistaa elämänsä kuolevien potilaiden hoitamiseen. Cicelyn yllätykseksi David Tasma jätti hänelle testamentissaan 500 puntaa ja toivoi voivansa olla ikkuna Cicelyn tulevassa hoitokodissa. Kumpikaan ei silti aavistanut, että kymmeniä vuosia myöhemmin Cicely tulisi tunnetuksi palliatiivisen hoidon pioneerina ympäri maailmaa.
 Saattohoitokodin ikkunalaudan laatta David Tasman muistoksi
 
Cicely oli lähtöisin varakkaasta perheestä. Hänen elämäänsä varjostivat kuitenkin ristiriidat vanhempien välillä ja ongelmallinen suhde äitiin. Cicely oli älykäs ja innostunut väittelemään isänsä kanssa, mutta hän oli arka kodin ulkopuolella. Pitkänä ja isokokoisena hän tunsi itsensä usein rumaksi ankanpoikaseksi muitten tyttöjen rinnalla.

Cicely opiskeli aluksi politiikkaa, filosofiaa ja taloustieteitä ja ajatteli löytävänsä työtä jonkun poliitikon sihteerinä, mutta toinen maailmansota muutti hänen suunnitelmansa. Suorittaessaan Punaisen Ristin kotisairaanhoidon kurssia hän huomasi olevansa omassa elementissään ja lähti kouluttautumaan sairaanhoitajaksi. Cicelyn selkä ei hänen surukseen kestänyt raskasta työtä osastoilla ja hänen oli luovuttava unelma-ammatistaan valmistuttuaan. Hän halusi silti tehdä käytännönläheistä työtä potilaiden parissa ja palasi opiskelemaan sosiaalihoitajaksi.

Joitakin vuosia aikaisemmin Cicely oli alkanut kiinnostua uskonnosta. Vaikka hänen kotinsa ei ollut uskonnollinen, Cicely oli käynyt rippikoulun. Lukioikäisenä hän päätti silti olla ateisti. Myöhemmin C.S. Lewisin ajatukset herättivät hänen kiinnostuksensa uudestaan ja vähitellen Cicely alkoi toivoa, että pään tiedon ohella hän voisi tuntea uskon sydämessään.

Kun joukko Cicelyn kristittyjä ystäviä lähti lomamatkalle, jonka aikana oli tarkoitus lukea Raamattua ja rukoilla, Cicely kutsui itsensä näiden kauhuksi mukaan. Ystävät pelkäsivät, että Cicely ei sietäisi heidän tapaansa ilmaista uskoaan. Aluksi Cicely oli kyyninen, haastava ja kapinallinen. Vähitellen hän kuitenkin alkoi arvostaa ystävien vahvaa sitoutumista vakaumukseensa. Eräänä päivänä Cicely koki voimakkaasti Jumalan sanovan, ettei Cicelyn itsensä tarvinnut yrittää mitään, sillä Jumala oli jo tehnyt kaiken,. Cicely tunsi vihdoinkin Jumalan rakkauden sydämessään.

Palattuaan lomalta Cicely oli täynnä intoa ja alkoi osallistua monenlaiseen kristilliseen toimintaan. Sosiaalihoitajan koulutuksen kahtena viimeisenä vuonna hän alkoi rukoilla, että Jumala näyttäisi hänelle, minkälaisella palvelutyöllä hän voisi osoittaa kiitollisuuttaan. David Tasman tapaaminen näytti tuovan vastauksen näihin rukouksiin. Miehen fyysinen ja henkinen tuska ja hänen tunteensa siitä, että hänet oli hylätty kuolemaan, paljastivat Cicelylle monien muidenkin kuolevien tarpeet.
Davidin kuoleman jälkeen Cicely alkoi auttaa iltaisin vapaaehtoisena asuntonsa lähellä olevassa pienessä yksityisessä sairaskodissa, jossa hoidettiin kuolevia potilaita. Hän huomasi olevansa tekemässä sitä, mikä oli hänen sydäntään lähellä. Cicely alkoi harkita palaamista sairaanhoitajaksi vähemmän rasittaviin iltavuoroihin, mutta tuttu lääkäri ehdotti hänelle toista vaihtoehtoa. Jos Cicely halusi parantaa kuolevien potilaiden hoitoa, hänen pitäisi lukea lääkäriksi voidakseen muuttaa vallitsevia asenteita ja käytäntöjä. Niinpä Cicelystä tuli taas 33-vuotiaana opiskelija, joka vaikeuksista huolimatta valmistui uuteen ammattiin kuusi vuotta myöhemmin.

Cicelyn isä kuuli sattumalta apurahasta, jonka avulla Cicely ryhtyi valmistuttaan tutkimaan kuolevien kivunlievitystä. Sairaskodin vapaaehtoistyössä hän oli tutustunut menetelmään, joka ei ollut käytössä muualla: kipulääkettä annettiin potilaille säännöllisesti eikä vain tarpeen mukaan. Cicely huomasi, miten sen avulla kivun onnistunut hoito vaikutti myönteisesti myös potilaan mielentilaan. Hän alkoi tutkia menetelmän vaikutusta toisessa yksityisessä sairaskodissa eri lääkkeillä. Tulokset olivat erinomaisia.

Cicely Saunders alkoi nähdä, että kuolevien potilaiden viime vaiheista saattoi tulla hyvällä hoidolla tärkeä ja täysipainoinen osa elämänkaarta, sovinnon ja jopa täyttymyksen aika. Tämä näytti lohduttavan myös potilaitten omaisia. Cicely halusi yhä enemmän olla luomassa ympäristöä, joka voisi tarjota hyvää hoitoa, kodinomaisen ilmapiirin ja tukea sekä potilaalle että omaisille.

Kymmenisen vuotta David Tasman kuoleman jälkeen Cicelystä oli alkanut tuntua, että hänen oli ryhdyttävä toteuttamaan näkyään käytännössä. Laadittuaan alustavan suunnitelman syöpään kuoleville tarkoitetusta kodista, Cicely rukoili, että Jumala johdattaisi hankkeen taakse oikeat ihmiset. Näitä alkoikin löytyä sekä lääketieteen että anglikaanisen kirkon piiristä. Cicelyn näkyyn kuului myös potilaiden hengellinen hoito. Hän päätyi siihen, että saattohoitokotiin rakennettaisiin kappeli ja osastoilla voitaisiin myös rukoilla. Koti olisi silti avoinna kaikille potilaille vakaumukseen katsomatta.

Kaikkien suunnitelmien keskellä 42-vuotias Cicely rakastui toistamiseen. Hän tapasi työssään puolalaisen kuolevan potilaan, jonka usko ja lempeys oli tehnyt vaikutuksen koko henkilökuntaan. Antoni Michniewicz oli jäänyt leskeksi neljä vuotta aikaisemmin, mutta hänen aikuinen tyttärensä kävi tapaamassa häntä osastolla säännöllisesti. Eräänä päivänä kun Cicely onnitteli tytärtä opiskelusuorituksista, tämä paljasti, että isä oli rakastunut lääkäriinsä.

Cicely alkoi käydä keskustelemassa Antonin kanssa useammin. Hän ei ollut koskaan ollut vastaavanlaisen rakkauden ja ihailun kohteena ja huomasi itsekin rakastuvansa. Lääkärin roolissaan hän saattoi vain pitää Antonia kädestä ja koettaa keskustella hiljaisesti osastolla, jossa oli monia kuulijoita.

Cicely tiesi,että aikaa ei ollut paljon. Aluksi he toivoivat ihmeparantumista, mutta kun miehen tila huononi, he löysivät lohtua siitä, että he olisivat kaikesta huolimatta yhdessä Kristuksen kautta. Kolmen viikon kuluttua Antoni kuoli. Cicely oli melkein häpeissään siitä, että näin lyhyt ihmissuhde ja sen loppuminen vaikutti häneen syvästi, mutta hyvä ystävä auttoi häntä näkemään, että kohtaaminen oli ollut lyhyydestään huolimatta merkittävä. Cicelyn suruun sekoittui kiitollisuus siitä, että hän oli voinut rakastaa ja saada rakkautta. Antonin kautta Cicely oli saanut vahvistuksen siitä, että kuolemaakin edeltävät viikot voivat olla merkityksellisiä. Hän oli myös saanut itse kokea, miten tärkeää läheisten ja potilaitten vuorovaikutus oli ja miten kummatkin olivat antavina ja saavina osapuolina.

Cicelyn isä kuoli pian tämän jälkeen ja Cicely kamppaili uskostaan huolimatta seuraavat vuodet surun ja sisäisen kärsimyksen kanssa. Ulkoisesti hän toimi silti aktiivisesti toteuttaakseen näkyään. Psalmin 37 sanat ”Anna tiesi Herran haltuun,turvaa häneen.Hän pitää sinusta huolen!” rohkaisivat häntä eteenpäin. Cicely kokosi lisää tukijoita ja varoja saattohoitokodin rakentamiseksi. Kodille löytyi tontti Lontoon eteläpuolelta ja St Christopher’s Hospice valmistui ja otettiin käyttöön kuusi vuotta myöhemmin vuonna 1967. Cicely ei ollut unohtanut David Tasman osuutta: eteisaulan ikkunalautaan kiinnitettiin laatta hänen lahjansa muistoksi.

St Christopher's Hospice. Kuva: Wikipedia/Stephen Graven

Cicely Saundersin persoonallisuus oli osoittautunut sopivaksi pioneerityöhön: hän oli rohkea, voimakas ja peräänantamaton. Cicelyn johdolla St Christopher’s Hospice alkoi vaikuttaa palliatiivisen hoidon kehittymiseen ympäri maailmaa. Saattohoitokoti laajeni kehittyen tutkimus- ja opetuskeskukseksi, ja Cicely Saundersista tuli suosittu puhuja ja kirjoittaja sekä kotimaassaan että ulkomailla. Myöhemmin hän vastaanotti monia kunnianosoituksia ja palkintoja, joita hän käytti palliatiivisen hoidon edistämiseen ja eutanasian vastustamiseen. Cicelystä tuli Dame Cicely Saunders, ja hänelle myönnettiin Templeton-palkinto vuonna 1981.

Elämänsä loppupuolella Cicely Saunders sai kokea lopulta myös henkilökohtaista onnea. Kolme vuotta Antonin kuoleman jälkeen hän tutustui yllättävällä tavalla kolmanteen merkittävään puolalaiseen mieheen elämässään. Cicely näki taidegallerian ikkunassa modernin ristiinnaulitsemista kuvaavan maalauksen, josta hän kiinnostui, ja hän osti galleriasta saman taiteilijan toisen taulun saattohoidokodin kappelin seinälle. Jälkeenpäin hän kirjoitti taiteilijalle kiitoskirjeen, joka käynnisti heidän ystävyytensä. Marian Bohusz-Szyszko, joka oli Cicelyn tavoin voimakas ja itsenäisyyttä arvostava persoona, oli asunut Lontoossa parikymmentä vuotta ja johti pientä taidekoulua. Hän eli erossa Puolassa asuvasta vaimostaan, mutta ei katolilaisena voinut ajatella avioliittoa Cicelyn kanssa vaimon eläessä. Hän kosi vasta seitsemäntoista vuotta myöhemmin, kun Cicely oli 61-vuotias ja hän itse 79. Onnellinen avioliitto kesti viisitoista vuotta Marianin kuolemaan asti.

Cicely Saunders oli itse joskus sanonut toivovansa kuolemaa, joka antaisi aikaa pohdintaan ja käytännöllisten ja hengellisten asioitten järjestämiseen. Hänen toiveensa toteutui, sillä sairastuttuaan syöpään hän oli potilaana omassa saattohoitokodissaan. Dame Cicely Saunders ehti nähdä muotokuvansa paljastamisen National Portrait Galleryssä ennenkuin hän kuoli 87-vuotiaana kymmenen vuotta miehensä jälkeen vuonna 2005.

Lisää Cicely Saundersin elämästä:
Shirley du Boulay. Cicely Saunders. The Founder of the Modern Hospice Movement 
Cicely Saunders - her life and work

Samanaiheinen artikkelini ilmestyi Askel-lehdessä helmikuussa 2013