Kun
vastavalmistunut 29-vuotias sosiaalihoitaja Cicely Saunders aloitti työnsä
lontoolaisessa sairaalassa syksyllä 1948, hän tapasi potilaan, joka vaikutti
ratkaisevasti hänen elämänsä suuntaan. Syöpään kuolemassa oleva
neljäkymmenvuotias puolanjuutalainen David Tasma tunsi, että hänen elämänsä oli
valunut hukkaan.
Cicely alkoi
käydä katsomassa häntä säännöllisesti. He keskustelivat sekä hengellisistä
asioista että siitä, miten kuolevia potilaita pitäisi hoitaa. Vaikka he
tapasivat vain parikymmentä kertaa, ystävyys kehittyi rakkaudeksi. Ennen
kuolemaansa David uskoi, että hänen elämällään oli sittenkin ollut tarkoitus,
koska Cicely oli alkanut ajatella, että hänen pitäisi omistaa elämänsä
kuolevien potilaiden hoitamiseen. Cicelyn yllätykseksi David Tasma jätti
hänelle testamentissaan 500 puntaa ja toivoi voivansa olla ikkuna Cicelyn tulevassa
hoitokodissa. Kumpikaan ei silti aavistanut, että kymmeniä vuosia myöhemmin
Cicely tulisi tunnetuksi palliatiivisen hoidon pioneerina ympäri maailmaa.
Saattohoitokodin ikkunalaudan laatta David Tasman muistoksi
Cicely opiskeli aluksi politiikkaa,
filosofiaa ja taloustieteitä ja ajatteli löytävänsä työtä jonkun poliitikon
sihteerinä, mutta toinen maailmansota muutti hänen suunnitelmansa.
Suorittaessaan Punaisen Ristin kotisairaanhoidon kurssia hän huomasi olevansa omassa
elementissään ja lähti kouluttautumaan sairaanhoitajaksi. Cicelyn selkä ei hänen
surukseen kestänyt raskasta työtä osastoilla ja hänen oli luovuttava
unelma-ammatistaan valmistuttuaan. Hän halusi silti tehdä käytännönläheistä työtä
potilaiden parissa ja palasi opiskelemaan sosiaalihoitajaksi.
Joitakin vuosia
aikaisemmin Cicely oli alkanut kiinnostua uskonnosta. Vaikka hänen kotinsa ei
ollut uskonnollinen, Cicely oli käynyt rippikoulun. Lukioikäisenä hän päätti
silti olla ateisti. Myöhemmin C.S. Lewisin ajatukset herättivät hänen
kiinnostuksensa uudestaan ja vähitellen Cicely alkoi toivoa, että pään tiedon
ohella hän voisi tuntea uskon sydämessään.
Kun joukko Cicelyn kristittyjä ystäviä
lähti lomamatkalle, jonka aikana oli tarkoitus lukea Raamattua ja rukoilla, Cicely
kutsui itsensä näiden kauhuksi mukaan. Ystävät pelkäsivät, että Cicely ei
sietäisi heidän tapaansa ilmaista uskoaan. Aluksi Cicely oli kyyninen, haastava
ja kapinallinen. Vähitellen hän kuitenkin alkoi arvostaa ystävien vahvaa
sitoutumista vakaumukseensa. Eräänä päivänä Cicely koki voimakkaasti Jumalan
sanovan, ettei Cicelyn itsensä tarvinnut yrittää mitään, sillä Jumala oli jo
tehnyt kaiken,. Cicely tunsi vihdoinkin Jumalan rakkauden sydämessään.
Palattuaan lomalta
Cicely oli täynnä intoa ja alkoi osallistua monenlaiseen kristilliseen
toimintaan. Sosiaalihoitajan koulutuksen kahtena viimeisenä vuonna hän alkoi
rukoilla, että Jumala näyttäisi hänelle, minkälaisella palvelutyöllä hän voisi
osoittaa kiitollisuuttaan. David Tasman tapaaminen näytti tuovan vastauksen näihin
rukouksiin. Miehen fyysinen ja henkinen tuska ja hänen tunteensa siitä, että
hänet oli hylätty kuolemaan, paljastivat Cicelylle monien muidenkin kuolevien tarpeet.
Davidin kuoleman
jälkeen Cicely alkoi auttaa iltaisin vapaaehtoisena asuntonsa lähellä olevassa
pienessä yksityisessä sairaskodissa, jossa hoidettiin kuolevia potilaita. Hän
huomasi olevansa tekemässä sitä, mikä oli hänen sydäntään lähellä. Cicely alkoi
harkita palaamista sairaanhoitajaksi vähemmän rasittaviin iltavuoroihin, mutta
tuttu lääkäri ehdotti hänelle toista vaihtoehtoa. Jos Cicely halusi parantaa
kuolevien potilaiden hoitoa, hänen pitäisi lukea lääkäriksi voidakseen muuttaa
vallitsevia asenteita ja käytäntöjä. Niinpä Cicelystä tuli taas 33-vuotiaana
opiskelija, joka vaikeuksista huolimatta valmistui uuteen ammattiin kuusi
vuotta myöhemmin.
Cicelyn isä kuuli
sattumalta apurahasta, jonka avulla Cicely ryhtyi valmistuttaan tutkimaan
kuolevien kivunlievitystä. Sairaskodin vapaaehtoistyössä hän oli tutustunut menetelmään,
joka ei ollut käytössä muualla: kipulääkettä annettiin potilaille
säännöllisesti eikä vain tarpeen mukaan. Cicely huomasi, miten sen avulla kivun
onnistunut hoito vaikutti myönteisesti myös potilaan mielentilaan. Hän alkoi
tutkia menetelmän vaikutusta toisessa yksityisessä sairaskodissa eri lääkkeillä.
Tulokset olivat erinomaisia.
Cicely Saunders
alkoi nähdä, että kuolevien potilaiden viime vaiheista saattoi tulla hyvällä
hoidolla tärkeä ja täysipainoinen osa elämänkaarta, sovinnon ja jopa täyttymyksen
aika. Tämä näytti lohduttavan myös potilaitten omaisia. Cicely halusi yhä
enemmän olla luomassa ympäristöä, joka voisi tarjota hyvää hoitoa, kodinomaisen
ilmapiirin ja tukea sekä potilaalle että omaisille.
Kymmenisen vuotta
David Tasman kuoleman jälkeen Cicelystä oli alkanut tuntua, että hänen oli
ryhdyttävä toteuttamaan näkyään käytännössä. Laadittuaan alustavan suunnitelman
syöpään kuoleville tarkoitetusta kodista, Cicely rukoili, että Jumala
johdattaisi hankkeen taakse oikeat ihmiset. Näitä alkoikin löytyä sekä
lääketieteen että anglikaanisen kirkon piiristä. Cicelyn näkyyn kuului myös
potilaiden hengellinen hoito. Hän päätyi siihen, että saattohoitokotiin
rakennettaisiin kappeli ja osastoilla voitaisiin myös rukoilla. Koti olisi silti
avoinna kaikille potilaille vakaumukseen katsomatta.
Kaikkien
suunnitelmien keskellä 42-vuotias Cicely rakastui toistamiseen. Hän tapasi
työssään puolalaisen kuolevan potilaan, jonka usko ja lempeys oli tehnyt
vaikutuksen koko henkilökuntaan. Antoni Michniewicz oli jäänyt leskeksi neljä
vuotta aikaisemmin, mutta hänen aikuinen tyttärensä kävi tapaamassa häntä
osastolla säännöllisesti. Eräänä päivänä kun Cicely onnitteli tytärtä
opiskelusuorituksista, tämä paljasti, että isä oli rakastunut lääkäriinsä.
Cicely alkoi
käydä keskustelemassa Antonin kanssa useammin. Hän ei ollut koskaan ollut
vastaavanlaisen rakkauden ja ihailun kohteena ja huomasi itsekin rakastuvansa. Lääkärin
roolissaan hän saattoi vain pitää Antonia kädestä ja koettaa keskustella
hiljaisesti osastolla, jossa oli monia kuulijoita.
Cicely tiesi,että
aikaa ei ollut paljon. Aluksi he toivoivat ihmeparantumista, mutta kun miehen
tila huononi, he löysivät lohtua siitä, että he olisivat kaikesta huolimatta yhdessä
Kristuksen kautta. Kolmen viikon kuluttua Antoni kuoli. Cicely oli melkein
häpeissään siitä, että näin lyhyt ihmissuhde ja sen loppuminen vaikutti häneen
syvästi, mutta hyvä ystävä auttoi häntä näkemään, että kohtaaminen oli ollut
lyhyydestään huolimatta merkittävä. Cicelyn suruun sekoittui kiitollisuus
siitä, että hän oli voinut rakastaa ja saada rakkautta. Antonin kautta Cicely
oli saanut vahvistuksen siitä, että kuolemaakin edeltävät viikot voivat olla merkityksellisiä.
Hän oli myös saanut itse kokea, miten tärkeää läheisten ja potilaitten vuorovaikutus
oli ja miten kummatkin olivat antavina ja saavina osapuolina.
Cicelyn isä kuoli
pian tämän jälkeen ja Cicely kamppaili uskostaan huolimatta seuraavat vuodet surun
ja sisäisen kärsimyksen kanssa. Ulkoisesti hän toimi silti aktiivisesti
toteuttaakseen näkyään. Psalmin 37 sanat ”Anna tiesi Herran haltuun,turvaa
häneen.Hän pitää sinusta huolen!” rohkaisivat häntä eteenpäin. Cicely kokosi
lisää tukijoita ja varoja saattohoitokodin rakentamiseksi. Kodille löytyi tontti
Lontoon eteläpuolelta ja St Christopher’s Hospice valmistui ja otettiin
käyttöön kuusi vuotta myöhemmin vuonna 1967. Cicely ei ollut unohtanut David
Tasman osuutta: eteisaulan ikkunalautaan kiinnitettiin laatta hänen lahjansa
muistoksi.
St Christopher's Hospice. Kuva: Wikipedia/Stephen Graven
Cicely Saundersin
persoonallisuus oli osoittautunut sopivaksi pioneerityöhön: hän oli rohkea,
voimakas ja peräänantamaton. Cicelyn johdolla St Christopher’s Hospice alkoi
vaikuttaa palliatiivisen hoidon kehittymiseen ympäri maailmaa. Saattohoitokoti
laajeni kehittyen tutkimus- ja opetuskeskukseksi, ja Cicely Saundersista tuli
suosittu puhuja ja kirjoittaja sekä kotimaassaan että ulkomailla. Myöhemmin hän
vastaanotti monia kunnianosoituksia ja palkintoja, joita hän käytti palliatiivisen
hoidon edistämiseen ja eutanasian vastustamiseen. Cicelystä tuli Dame Cicely
Saunders, ja hänelle myönnettiin Templeton-palkinto vuonna 1981.
Elämänsä
loppupuolella Cicely Saunders sai kokea lopulta myös henkilökohtaista onnea. Kolme
vuotta Antonin kuoleman jälkeen hän tutustui yllättävällä tavalla kolmanteen
merkittävään puolalaiseen mieheen elämässään. Cicely näki taidegallerian
ikkunassa modernin ristiinnaulitsemista kuvaavan maalauksen, josta hän
kiinnostui, ja hän osti galleriasta saman taiteilijan toisen taulun
saattohoidokodin kappelin seinälle. Jälkeenpäin hän kirjoitti taiteilijalle
kiitoskirjeen, joka käynnisti heidän ystävyytensä. Marian Bohusz-Szyszko, joka
oli Cicelyn tavoin voimakas ja itsenäisyyttä arvostava persoona, oli asunut
Lontoossa parikymmentä vuotta ja johti pientä taidekoulua. Hän eli erossa Puolassa
asuvasta vaimostaan, mutta ei katolilaisena voinut ajatella avioliittoa Cicelyn
kanssa vaimon eläessä. Hän kosi vasta seitsemäntoista vuotta myöhemmin, kun
Cicely oli 61-vuotias ja hän itse 79. Onnellinen avioliitto kesti viisitoista vuotta
Marianin kuolemaan asti.
Cicely Saunders oli
itse joskus sanonut toivovansa kuolemaa, joka antaisi aikaa pohdintaan ja
käytännöllisten ja hengellisten asioitten järjestämiseen. Hänen toiveensa
toteutui, sillä sairastuttuaan syöpään hän oli potilaana omassa
saattohoitokodissaan. Dame Cicely Saunders ehti nähdä muotokuvansa
paljastamisen National Portrait Galleryssä ennenkuin hän kuoli 87-vuotiaana kymmenen
vuotta miehensä jälkeen vuonna 2005.
Lisää Cicely Saundersin elämästä:
Shirley du Boulay. Cicely Saunders. The Founder of the Modern Hospice Movement
Cicely Saunders - her life and work
Cicely Saunders - her life and work
Samanaiheinen artikkelini ilmestyi Askel-lehdessä helmikuussa 2013